Tämä Perttu Iso-Markun kirjoittama artikkelisarja on ilmestynyt Liberossa vuonna 2004 Vasemmistonuorten 60-vuotisjuhlan alla.

Syksy 1944 – Suuren murroksen aika

Tiedostusvälineissä on seurattu kesän 1944 jatkosodan torjuntataistelujen vaiheita reaaliajassa syyskuun alun aselepoon ja välirauhan solmimiseen 19.9. saakka. Tämä on herättänyt myös sodanjälkeisten sukupolvien keskuudessa suurta kiinnostusta maamme kohtalonvaiheisiin 60 vuotta sitten. Vuosi 1944 ei ollut vain jatkosodan päättymisvuosi, se oli myös suuren suomalaisen demokratisoitumisprosessin alkamisvuosi.

Aselepoa ja välirauhansopimusta seurasi Suomessa syksyllä 1944 poliittisten tapahtumien ja kansalaisyhteiskunnan muutosten murros, jollaista nykyihmisen on vaikeaa käsittää. Hämmästyttävää näin jälkikäteen arvioiden oli suurten muutosten tapahtuminen rauhanomaisesti, vaikka voisi helposti kuvitella, että tapahtumat olisivat lähteneet kulkemaan keskinäisen kaunan ja koston tielle, olihan kansalaissodasta kulunut vasta runsas neljännesvuosisata. Demokraattinen murros sujui kuitenkin yllättävän rauhallisesti.

Välirauhan solmimisen jälkeen Suomea ja sen kansaa yhdistivät suuret, yhteiset tehtävät. Ensimmäiseksi oli saksalaiset joukot poistettava maasta. Saksalaiset eivät lähteneet Suomesta vapaaehtoisesti ja presidentti C.G.E. Mannerheim antoi 1.10. käskyn Pohjois-Suomen vapauttamisesta entisistä aseveljistä. Sodan syttyessä saksalaiset tuhosivat Lappia niin paljon kuin pystyivät. Tämä yhdisti kansaa vielä yhteen sotaponnistukseen. Aseveljistä tuli viholliset. Toisena suurena tehtävänä oli luovutettujen alueiden siirtoväen asuttaminen, mikä oli suuri kansallinen ponnistus. Lisäksi käynnistyi sotakorvausten maksaminen, joka oli sekin suuri kaikkia koskeva ponnistus.Heti vuonna 1944 alkoivat Suomessa suuret poliittiset ja hallinnolliset muutokset:

  • Välirauhansopimuksen hyväksyminen eduskunnassa ja sen toimeenpanon aloittaminen 23.9.
  • Välirauhansopimukseen liittyen rauhanopposition ja muiden poliittisten vankien vapautuspäätös 23.9., jota seurasi noin 600 ihmisen vapautuminen turvasäilöistä ja vankiloista syys-lokakuun aikana
  • Kiellettyinä olleiden vasemmistolaisten ja demokraattisten järjestöjen toimintaoikeuksien palauttaminen, joka johti vuodesta 1918 kiellettynä ja maanalaisena toimineen Suomen Kommunistisen Puolueen nousemiseen julkisuuteen ja laillistamiseen lokakuun puolivälissä. SKP järjesti ensimmäisen suuren tapahtuman Helsingin Messuhallissa 30.-31.10.
  • Uusi poliittinen järjestö SKDL (Suomen Kansan Demokraattinen Liitto) perustettiin 29.10. yhdistämään kommunisteja, vasemmistolaisia sotapolitiikkaan tyytymättömiä sosialidemokraatteja ja maaseudun pienviljelijäväestöä.
  • Suomi-Neuvostoliitto-Seura perustettiin 15.10.
  • Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton (SDNL) ensimmäinen osasto perustettiin 30.10.1944 Tampereella. Itse liitto perustettiin virallisesti 31.12.1944 Helsingin työväentalolla.

Poliittisella areenalla syksyn 1944 tapahtumat kulminoituivat 17. marraskuuta Juho-Kusti Paasikiven hallituksen nimittämiseen, joka edusti uutta suuntausta ulko- ja sisäpolitiikassa. Syksyllä 1944 poliittiselle näyttämölle astuivat päärooleihin sellaiset henkilöt, jotka kykenivät asettamaan suuret kansalliset edut omien välittömien valtapyrkimysten edelle. J.K. PaasikiviUrho Kekkonen ja Hertta Kuusinen tulivat vuosikymmeniksi uuden aikakauden symboleiksi.

SKP sai myös oman edustuksensa hallitukseen, kun Yrjö Leino pääsi kalkkiviivoilla mukaan. Juuri suurta kansallista yhtenäisyyttä ja Suomen kokonaisedun ymmärtämistä osoitti se, että presidentti Mannerheim taipui nimittämään Paasikiven hallituksen, eikä vanha eduskunta sitä kaatanut. Hallitus sai johtaa maan demokraattisiin eduskuntavaaleihin maaliskuussa 1945, jolloin Euroopan sydämessä vielä riehui maailmansodan loppunäytös. Suomen kansa osoitti maaliskuun 1945 eduskuntavaaleissa tukensa uudelle linjalle. Maalaisliitto, sosialidemokraatit ja kansandemokraatit saivat kaikki noin viisikymmentä paikkaa uuteen eduskuntaan ja alkoi kolmen suuren yhteistyön aika, jolloin maan olot vakiintuivat.

Osa 1 – Laulua, urheilua ja nuorisopolitiikkaa

Marraskuun alussa 1944 helsinkiläinen työläisnuori Anna-Liisa Hyvönen sai kotiinsa kirjelapun, jossa pyydettiin saapumaan viides päivä Itäinen Brahenkatu 11:een. Hyvönen saapui paikalle yhdessä toverinsa Anneli Aarikan kanssa. Puolisalaisessa kokouksessa suunniteltiin uuden nuorisojärjestön perustamista.

Hyvönen tiesi mitä odottaa. Ennen sotaa hän oli toiminut sosiaalidemokraattisessa raittiusliikkeessä, ja kokouksessa oli tuttuja kasvoja noilta ajoilta. Sodan päätyttyä hän oli heti liittynyt Suomen Kommunistiseen Puolueeseen, liittymispaperissa oli suosittelijana Hertta Kuusisen nimi.

Silti Hyvönen ja Aarika olivat ihmeissään. ”Luulimme tulleemme sosiaalidemokraattien tilaisuuteen, me olisimme halunneet mukaan marxilaiseen toimintaan, mutta perusteilla oli jokin ’demokraattinen nuorisojärjestö'”, muistelee Anna Liisa Hyvönen.

SKP:n taholta haluttiin peittää avoin punaisuus ja kommunismi yleisdemokraattisen julkikuoren taakse. Lähdettiin perustamaan Suomen Demokraattista Nuorisoliittoa kokoamaan laajoja nuorison joukkoja toimintaan sotaa ja fasismia vastaan.

Hyvönen sai perustavassa kokouksessa jäsenkirjurin toimen. ”En tiennyt mihin ryhdyin – seuraavien viikkojen aikana järjestöön liittyi satamäärin jäseniä ja minä kirjoitin jäsenkirjoja yökaudet töiden ja iltaopiskelun jälkeen”, nauraa Hyvönen.

Tampereella oltiin vieläkin aikaisemmin liikkeellä. Jo kuukausi sodan päättymisen jälkeen oli tehdaskaupungissa perustettu kansandemokraattinen nuoriso-osasto. Osaston puheenjohtajaksi valittiin sodan aikana vastarintatoimintaan osallistunut ja sen takia turvasäilössä istunut suutari Voitto Mikkola.

Itse Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto (SDNL) perustettiin vuodenvaihteessa 1944-45 Helsingin työväentalolla. Tällöin nuoriso-osastoja oli eri puolilla maata jo viisikymmentä. Aarika ja Hyvönen valittiin molemmat uuden liiton toimikuntaan.

Osasto joka kylään

Nuorisoliiton alkuvuosia siivitti valtaisa innostus. Osastoja perustettiin ja tuhatmäärin uusia jäseniä liittyi demokraattisen nuorison riveihin. Voitto Mikkola vieraili nuorisoliiton delegaatiossa Moskovassa ja kiersi sen jälkeen maata kertoen itänaapurin tilanteesta. ”Moskovan-vierailulla vahvistui käsityksemme siitä, että Neuvostoliitossa on kehitteillä sosialistinen järjestelmä, joka on parempi kuin kapitalistinen. Stalinin hirmutöistä ei silloin vielä tiedetty mitään”, Mikkola kertoo.

Anna-Liisa Hyvönen sai vastuulleen Jyväskylän seudun, jossa hän kierteli perustamassa uusia osastoja. ”Kerran saavuin Viitasaarelle, jossa koko nuoriso oli juuri lähdössä viikoksi paimeneen. Minä lähdin sitten mukaan metsään. Viikko elettiin perunalla, tönkkösuolatulla kalalla ja jumalaisen suurilla mesimarjoilla, joita metsä oli pullollaan. Siellä sitten perustettiin Viitasaaren osasto ja harjoiteltiin laulua ja lausuntaa.”

Ohjelmien harjoittelu ja ohjelmaryhmien perustaminen oli tärkeää, sillä vaalitilaisuuksiin tarvittiin tanssia, laulua ja lausuntaa. Harrastustoiminnalla oli myös suuri merkitys työläisnuorison huvitteluinnon tyydyttyjänä – kulttuuri- tai urheilujärjestöjä ei ollut sellaista valikoimaa kuin nykypäivänä. Nuorisoliiton sihteeriksi edenneen Voitto Mikkolan tekemän selvityksen mukaan SDNL:ssä toimi vuonna 1949 yli 900 ohjelmaryhmää. Nuorisoliiton ylpeydeksi ohjelmaryhmät olivat myös korkeatasoisia, ja voittivat usein kansallisia kilpailuja. Urheilulajeista ylivoimaisesti suosituin oli lentopallo, jota nuorisoliiton leireillä pelattiin ahkerasti.

Nuorisoliiton perustamisen jälkeen tuli pian ajankohtaiseksi oman lehden julkaiseminen. Tampereen nuorisoliittolaiset ryhtyivät omin voimin julkaisemaan Uusi Nuoriso -nimistä lehteä.

SDNL:n hallitus halusi kuitenkin ammattimaisemman ja useammin ilmestyvän lehden. Toukokuussa 1945 alettiin julkaista kerran viikossa ilmestyvää nuorisosanomalehti Terää, Liberon edeltäjää.

Nuorison kolme oikeutta

Nuorisoliiton ensimmäisessä ohjelmassa käsiteltiin nuorten ongelmia käytännönläheisesti ja paatoksetta. Vuoden 1945-46 liittokokouksessa Tampereella hyväksytty vaatimus ”Nuorison kolmesta oikeudesta” käsitti oikeuden työhön ja taloudellisesti turvattuun elämään, oikeuden sivistykseen ja oikeuden yhteiskunnalliseen toimintaan. Vaatimukset heijastelevat sodan jälkeisen Suomen tilannetta: nuoriso janosi asuntoja, työtä, kulttuuria ja sivistyksen kautta parempaa tulevaisuutta. Järjestön yleisdemokraattisen linjan mukaisesti ohjelmassa ei ollut marxilaisia sävyjä.

Neljäkymmentäluvun nuorisoliiton ajamista asioista moni löytyy nykypäivänkin Vasemmistonuorten ohjelmasta. Esimerkiksi eräästä nuorisoliiton 40-luvun lopun julistuksessa vaaditaan nuorille samaa palkkaa kuin varttuneille työntekijöille, tasavertaista mahdollisuutta opiskeluun, lisää nuorisotaloja, asevelvollisuusajan laskemista kuuteen kuukauteen ja solidaarisuutta sorrettujen maiden (tuolloin erityisesti Espanjan) nuorisolle.

Yleisdemokraattisuus oli monille nuorille aktiiveille rasite – kun sosialidemokraatit liputtivat avoimesti sosialismin puolesta, piti nuorisoliittolaisten hammasta purren pitää kommunistisuutensa erossa järjestön julkikuvasta.

Kylmän sodan alkaessa 40-luvun lopussa SDNL:n asema muuttui. Se oli ollut mukana perustamassa Demokraattisen nuorison maailmanliittoa (DNML), johon kuului useita suomalaisia nuorisojärjestöjä. Suurvaltasuhteiden kiristyessä muut karistivat tomut jaloistaan. SDNL jäi DNML:ään yhdessä sosialististen maiden nuorisojärjestöjen ja länsimaiden kommunismiin kallellaan olevien nuorisoliikkeiden kanssa.

Nuorisoliiton oli todettava, että yritys koota laajoja nuorisojoukkoja demokraattisten tunnusten alle oli epäonnistunut. Järjestön jäsenmäärän rakettimainen kasvu pysähtyi vuoteen 1947, jolloin SDNL:än kuului 29 000 nuorta. ”Yritimme monin keinoin saada joukkoja liikkeelle, mutta alkuinnostus oli mennyt ohi, eikä meillä ollut voimia ja taitoa sitä lisätä”, Voitto Mikkola muistelee. Vuoden 1949 liittokokous Vaasassa muutti SDNL:n linjaa sosialistisempaan: nuorison kolmen oikeuden ohjelma säilyi, mutta siihen lisättiin vaatimukset suurpääoman kansallistamisesta, maareformista ja sosialismin luomisesta Suomeen.

Festivaaliriemua

SDNL:n suhteita ulkomaailmaan hoidettiin DNML:n kautta. Anna-Liisa Hyvönen valittiin vuonna 1950 DNML:n Skandinavian osaston sihteeriksi. Sihteeristö toimi tuolloin maan alla ja jatkuvan häätöuhan alla Pariisissa. Hyvönen joutui todelliset toimensa peittääkseen kirjautumaan opiskelijaksi Sorbonnen yliopistoon. Aika oli raskasta: DNML oli hierarkkinen laitos ja poliisi ahdisteli sihteerejä jatkuvasti.

”Yksi kaunis päivä sitten poliisi tuli ja kuskasi kaikki Saksan rajalle, vaatteitakaan ei saanut ottaa mukaan”, Hyvönen muistelee. Pakolaissihteeristön tie vei Prahan kautta Budapestiin, jonne sijoitettiin DNML:n uusi päämaja.

DNML:n nuorisofestivaaleista tuli nuorisoliiton kansainvälisen toiminnan kiintopisteitä. Jo Budapestin nuorisofestivaaleille 1949 osallistui pieni joukko suomalaisia. Mukana oli myös Anneli Aarika, joka sijoittui festivaalin laulukilpailussa kolmanneksi ja jäi suoraan festivaalilta Budapestiin opiskelemaan laulua. Myöhemmin hän loi menestyksekkään uran Budapestin oopperassa.

Toden teolla suomalaisten ovet Eurooppaan avasi vuoden 1951 Berliinin festivaali. Sodan runtelemaan kaupunkiin kokoontui kymmeniä tuhansia nuoria ympäri maailman, suomalaisia mukaan lähti yli tuhat.

Vuoden 1953 festivaalit Bukarestissa olivat vieläkin suurempi tapahtuma. Suomalaisia festivaaliin lähti 2400, joista kuusikymmentä prosenttia oli SDNL:läisiä. Neuvostoliitto tarjosi suomalaisten käyttöön 2000 paikan kiintiön maansa juniin. Tämä oli suuri tapaus, sillä itänaapuri oli ollut aikaisemmin lähes kokonaan suljettu ulkomaalaisilta. Anna-Liisa Hyvönen tovereineen teki yökaudet töitä saadakseen kaikkien kahden tuhannen festivaalivieraan viisumit kuntoon.

Junamatka neuvostojen maan läpi oli elämys sekä suomalaisille että neuvostoliittolaisille. Isännät ottivat pysähdysasemilla innolla kontaktia ulkomaisiin vieraisiin.

”Me olimme ensimmäiset, jotka avasimme Suomen nuorille ovet ja ikkunat auki maailmaan”, sanoo Hyvönen annos ylpeyttä äänessään. Festivaalimatkat antoivat nuorille kansainvälisiä kokemuksia kymmeniä vuosia ennen massaturismin syntymistä.

Tanhuliitto vai aatteen airut?

Viisikymmenluvulla sosialistisessa leirissä kuohui. Josif Stalin kuoli 1953, ja kolme vuotta myöhemmin Stalinin seuraaja Nikita Hruštšev piti kuuluisan puheensa, jossa arvosteltiin Stalinin ajan virheitä ja henkilönpalvontaa. Saman vuoden syksyllä puhkesi Unkarin kansannousu, jonka neuvostopanssarit kukistivat verisesti.

Kansainväliset tapahtumat horjuttivat suomalaisten nuorisoliittolaisten mieliä. Aikaisemmat ajattelun turvalliset peruspilarit horjuivat, ja nuorisoliittolaisetkin joutuivat pohtimaan suhdettaan sosialismiin ja kantaansa Neuvostoliiton toimiin. Myöhempien vuosikymmenien linjariitojen siemenet kylvettiin.

Nuorisoliiton käytännön toiminta oli kuitenkin 50-luvulla kaikkea muuta kuin poliittis-filosofisten kysymysten pohdiskelua. Festivaalimatkat, leirit ja ohjelma- ja harrastustoiminta muodostivat suurimman osan järjestön arkipäivästä. Myöhempien aikojen politisoituneemmat nuorisoliittolaiset ovatkin piikitelleet viisikymmenluvun aktiiveja epäpoliittisuudesta: nuorisoliitto oli tanhuliitto.

Viisikymmenluvun lopun liittokokouksissa ei tosiaan viljelty ideologisia korulauseita, vaan tehtiin konkreettisia aloitteita nuorison aseman parantamiseksi. Ja tuloksiakin saatiin: SKDL:n voittaessa vuoden 1958 eduskuntavaalit kahdeksan valituista kansanedustajista oli SDNL:n tukemia nuorisoehdokkaita. SKDL:n eduskuntaryhmä oli tuolloin parlamentin nuorin.

Osa 2 – Punaviiniä ja sinipaitoja

Kun Yhdysvaltain ulkoministeri Dean Rusk oli vierailemassa Suomessa 60-luvun puolivälissä, järjesti helsinkiläinen nuoriso Esplanadin puistossa nälkälakon vierailun ajaksi. Puistollinen ihmisiä protestoi Vietnamin sotaa vastaan, yöpyi makuupusseissa ja pysyi lämpimänä algerialaisen punaviinin voimin. Mielenosoitusta järjesteli SDNL:n silloinen toimitsija Jukka Parkkari. ”Ei siihen nälkälakkoon suhtauduttu niin vakavasti, ei me nyt nälkää nähty. Yleinen vitsi oli, että lähiravintolat olivat lisänneet listalleen ’nälkälakkolaisen erikoinen'”, Parkkari naurahtaa.

Rusk-nälkälakko oli yksi niistä lukuisista mielenosoituksista, joita SDNL oli 60-luvun mittaan järjestämässä. Aikaisempinakin vuosikymmeninä oli toki nuorisoliitossakin lakkoiltu ja osoitettu mieltä, mutta 60-luvulla mielenosoituksista tuli nuorison näkyvin tapa vaikuttaa. Vuosikymmenen hengen mukaisesti banderollien heiluttamiseen ei suhtauduttu täysin haudanvakavasti, kuten Parkkarin kuvaus osoittaa.

Festivaalihenkeä

Kuusikymmentäluvun nuoriso kansainvälistyi vauhdilla. SDNL:ssä kansainvälisyys oli aina ollut tärkeässä osassa, ja varsinaisen vauhtisysäyksen se sai Helsingin kansainvälisistä nuorisofestivaaleista 1962. Demokraattisen nuorison maailmanliiton järjestämät festivaalit olivat suuria kansainvälisen luokan tapahtumia ja samalla osa kylmän sodan kamppailua. Festivaaleissa nuoriso tuki sosialismia ja vastusti imperialismia.

Festivaalit työllistivät SDNL:n järjestökoneiston täysin. Festivaaleihin valmistuttiin huolella ja niiden toteuttaminen oli järjestöltä valtava voimanponnistus. Juhliin saapui ulkomaisia vieraita jopa enemmän kuin kymmenen vuotta aikaisemmin pidettyihin Helsingin olympialaisiin.

Festivaalit muuttivat Helsingin viikkojen ajaksi paitsi tanssivaksi, laulavaksi ja julistavaksi juhlakentäksi, myös hetkeksi kylmän sodan päänäyttämöksi. Kaikki merkittävät tiedustelupalvelut CIA:sta KGB:hen ja Stasiin operoivat Helsingissä. Myös nuorisoliiton kaaderit tulivat vedetyiksi mukaan propagandataisteluun.

SKP:n toimistolta kulttuuritalolta soitettiin 17-vuotiaalle SDNL:n aktiiville Pekka Saarniolle festivaalin aluspäivinä. ”Nyt tarvitaan jätkiä jotka ei pelkää”, sanoi piirin toiminnanjohtaja Saarniolle.

Saarnio, Jukka Parkkari ja muutamat muut SDNL:n nuoremman polven kundeista värväytyivät toimistoon, josta käsin levitettiin CIA:n rahoittamaa festivaalien vastaista lehteä, joka ilmestyi festivaalien ajan kolmella kielellä joka päivä.

Lehden jakoon keksittiin kaikenlaisia juonia. Saarnio muistaa tyrkyttäneensä lehteä Siltasaaren Elannon kulmalla ulkomaisille festivaalivieraille ja sanoneensa jokaiselle ”Don’t take it, it’s against the festival!”.

Lähinnä kuitenkin nuoret soluttautujat kärräsivät lehtiä paperinkeräykseen. Koska kaikkia ei kehdannut viedä kerralla, täyttyivät kellarikomerot lehdistä.

”Nuorisoliitto kaappasi varmaan 90 prosenttia sen lehden painoksesta. Viimeinen painos saatiin ihan kokonaan”, Saarnio myhäilee.

Tanhusta politiikkaan

Nuorisoliitossa festivaalien jälkeinen aika tarkoitti sukupolvenvaihdosta. Nuoret kaipasivat yhteiskunnallista toimintaa, kun varttuneempien SDNL:läisten mielestä ainoaa oikeaa nuorisoliittolaistoimintaa oli ohjelmatyö ja kansantanssit. ”Kansantanhu on nuorisoliiton syöpä”, julisti nuoremman polven edustaja Pekka Lehtonen vuonna 1964.

Tanhu- ja ohjelmatoiminta ei uuden polven myötä loppunut kokonaan, mutta sen merkitys väheni. Osaltaan syynä siihen oli television yleistyminen. Ammattimaisen viihteen saatavuus koko maassa vei yleisön iltamista.

SDNL:n politisoituminen tapahtui osana 60-luvun yleistä nuorison radikalisoitumista. Kansainväliset tapahtumat saivat nuorison kadulle osoittamaan mieltään. Vietnamin sota oli kysymyksenä suurin ja sitä vastaan osoitettiin mieltä kymmeniä, ellei satoja kertoja. Legendaarisia piirteitä saanut tapahtuma oli myös Persian shaahin vierailun vastainen mielenosoitus.

Toinen 60-luvun piirre olivat niin kutsut yhden asian liikkeet. Uusia järjestöitä ja liikkeitä syntyi pikavauhtia. Syntyi esimerkiksi tasa-arvoa ajava Yhdistys 9, rauhanjärjestö Sadankomitea, köyhien ja asunnottomien puolesta toimiva Marraskuun liike, rukouslauantaita vastustava liike sekä kävelykatuja vaativia liikkeitä.

Nuorisoliittolaiset järjestivät mielenosoituksia ja olivat perustamassa tai muuten mukana yhden asiain liikkeissä. Kolmas tärkeä järjestön toimintamuoto olivat seminaarit ja paneelikeskustelut, joita järjestettiin paljon ja jotka keräsivät massoittain väkeä.
Paneelit pohtivat maailman asioita ja niihin yritettiin saada mahdollisimman nimekkäitä esiintyjiä. Eräs vakiovieraista oli kulttuurivaikuttaja Pentti Saarikoski, joka oli julistautunut kommunistiksi vuoden 1962 runokokoelmassaan Mitä tapahtuu todella?.

Yleisö saapui paitsi kuuntelemaan Saarikoskea myös seuraamaan, missä kunnossa alkoholisoituva runoilija tilaisuuteen saapui. Kun Hannu Salaman Juhannustansseista saamasta jumalanpilkkasyytteestä keskusteltiin paneelissa, jonka nimenä oli ”Horjuuko kirkko”, totesi Saarikoski puheessaan, että suurin osa yleisöstä oli ilmeisesti saapunut paikalle katsomaan, että horjuuko Saarikoski.

”Pentillähän oli sellainen tapa, että jos se ei ollut juovuksissa, se vaikka näytteli juopunutta show-mielessä”, naureskelee Parkkari.
Saarikoski oli SKDL:n ehdokkaana vuoden 1966 eduskuntavaaleissa. Hänen isoin vaalitilaisuutensa järjestettiin täpötäydessä Kultuuritalon juhlasalissa yli 1500 ihmisen edessä, mutta isoista tilaisuuksista huolimatta Saarikoski ei tullut valituksi.

Seksillä sosialismiin

Kuusikymmentäluvulla nuoriso vapautui lopullisesti sodanjälkeisistä kahleista. Nuorisoliitonkin seminaareissa ja tapahtumissa juotiin puna- ja valkoviiniä vanhemman ja raittiushenkisemmän polven kauhistukseksi ja ”elettiin aika vapaata aikaa noin seksimielessäkin”, kuten Pekka Saarnio asian ilmaisee.

Nuorisoliiton Terä-lehti oli SDNL:n politisoitumisen eturintamassa. Pekka Saarnio tuli Terän päätoimittajaksi vuonna 1965. ”Me muutettiin se aika radikaalisti pehmeästä urheilijanuorukaisia esittelevästä epäpoliittisesta lehdestä selvästi poliittiseksi ja ajankohtaiseksi, huumoria unohtamatta”, Saarnio muistelee.

Terästä tuli kulttuuriradikalismin airut. Vanhempaa sukupolvea ärsytettiin heittämällä herjaa SKP:stä ja SKDL:stä. Pilkan kohteeksi joutuivat usein myös Neuvostoliitto ja DDR. Vanhempaa polvea rassasi kenties vielä tätäkin enemmän Terän seksuaalinen sallivuus. Lehden iskulauseisiin kuului ”sexillä sosialismiin” ja vuonna 1965 kohua nostatti vittu-sanan mainitseminen lehdessä julkaistussa novellissa.

Vanhempien toverien syytöksiin Terän toimitus vastasi näin: ”Toimitukseen on saapunut kirjeitä, joissa moititaan meitä porvarillisen pornografian julkaisemisesta. Haluaisimme nyt mielellämme tietää millaista on sosialistinen pornografia, ja jos sellaista vain löytyy, niin olemme valmiita julkaisemaan sitäkin.”

Taitekohtana Prahan kevät

Vanhan valtaus oli radikaalin 60-luvun huippukohta ja samalla sen päätepiste. Nuorisoliittolaiset olivat organisoimassa tempausta, jossa vasemmistoylioppilaat valtasivat ”oman” talonsa, Vanhan ylioppilastalon, jossa oli seuraavana päivänä määrä pitää ylioppilaskunnan vuosijuhlat, pääpuhujanaan presidentti Urho Kekkonen. Ranskan keväisestä ylioppilasvallankumouksesta inspiroituneet opiskelijat valtasivat taloa useita päiviä.

Jukka Parkkari oli ylioppilaskunnan kultuuritoimikuntalaisena mukana organisoimassa valtausta. ”Se oli hyvin rauhanomainen tapahtuma. Siellä puhuttiin ja välillä laulettiin ja sitten taas puhuttiin. Ainoa selkkaus oli, kun jotkut oikeistolaiset heitti sinne muutaman savupommin, mutta palokunta tuli ja tuuletti talon ja sen jälkeen ohjelma jatkui”, Parkkari muistelee.

”Se oli hyvin kuuskytlukulainen tilaisuus, valtavan innostuksen ja maailman muuttamisen merkeissä se tehtiin.”

Vuoden 1968 suuri vedenjakaja oli kuitenkin puna-armeijan telaketjujen alle murskaantunut Prahan kevät. Nuorisoliitto tuomitsi SKP:n tavoin Tshekkoslovakian miehityksen. SDNL oli järjestämässä myös miehityksen vastaisia mielenosoituksia sloganilla ”sosialismi kyllä, panssarit ei!”

Suhtautuminen miehitykseen iski syvän jakolinjan niin nuorisoliittoon kuin SKP:hen. Nuorisoliitto päätyi SKP:n enemmistön tavoin tuomitsemaan miehityksen, mutta vähemmistö seurasi Taisto Sinisaloa ja halusi, että Neuvostoliittoa tuettaisiin. Jo aikaisemmin kylvetyt ristiriidan siemenet puhkesivat tästä eteenpäin avoimeksi järjestökamppailuksi.

Kahtiajaon aika kesti SDNL:ssä kaksikymmentä vuotta. Tuon aikakauden jakautuminen ja järjestökamppailut olivat monelle henkilökohtaisesti rankkoja kokemuksia, joista ei olla päästy yli vieläkään. Kummallakin osapuolesta on tapahtumista omat vahvat käsityksensä, ja puolueetonta näkökulmaa on mahdoton löytää.

Miten jyrkkä kahtiajakautuminen pääsi syntymään? Taustalla olivat SKP:n jo pitkään jatkuneet riidat, jotka kärjistyivät 60-luvun myötä. Saarislaiset (enemmistöläiset) ja taistolaiset (vähemmistöläiset) mahtuivat samaan puolueeseen enää ainoastaan Moskovan mahtikäskyllä. Neuvostoliitto ei halunnut puolueen hajoavan. SDNL oli puolestaan liittynyt SKDL:n jäseneksi, ja SKDL:n linjan kannalta nuorisoliitolla oli näin ollen iso merkitys. Siksi vanhempi puolueväki molemmin puolin oli hyvin kiinnostunut nuorisoliiton tapahtumista.

Mikä osapuolia sitten erotti? Vähemmistön mielestä enemmistö oli surkeita revareita, enemmistön mielestä vähemmistö taas neuvostouskovaisia änkyröitä. Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen Moskova alkoi vaatia eurooppalaisilta kommunistisilta puolueilta suurempaa uskollisuutta, ja vähemmistö oli valmis tukemaan Neuvostoliittoa ehdoitta, enemmistölle se oli vaikeampaa. Vähemmistön sinipaitojen piirissä kukki vallankumousromantiikka ja se halusi puolueelle ja nuorisoliitolle marxilais-leniniläisen linjan. Enemmistö oli taas maltillisempi, halusi suuntautua yhteistyöhön muiden puolueiden kanssa ja halusi SKDL:n hallitukseen, mikä oli vähemmistölle kauhistus.

Siniset ja punaiset

Nuorisoliiton jäsenmäärä oli 60-luvun mittaan vähentynyt, mutta kääntyi vuosikymmenen lopulla taas nousuun. Rajusti politisoitunut koululaisjärjestö Teiniliitto aktivoi nuoria poliittisesti. Punateinien solut alkoivat liittyä SDNL:än. Tiukkeneva järjestökamppailu aktivoi jäsenhankintaan niin enemmistön kuin vähemmistön leireissä.

Syksystä 1970 eteenpäin nuorisoliitto jakautui selvästi kahteen kilpailevaan osapuoleen, joilla molemmilla oli oma toimintakenttänsä. Enemmistöläisen osapuolen tuki ja turva oli selvästi työläisnuorisossa, vähemmistöläinen osapuoli nojasi opiskelija- ja koululaisnuorisoon.

Osapuolten ulkoisiksi tunnuksiksi muodostuivat järjestöpaidat. SDNL:n hallitus päätti tilata järjestön uusiksi paidoiksi punapaidat, kun vähemmistö kannatti nuorisoliiton perinteisen mallin mukaista sinistä paitaa.. Kun SDNL tilasi punaiset paidat, päättyi vähemmistö hallitsemansa Sosialistisen opiskelijaliiton kautta tilaamaan siniset paidat.

Eriväristen paitojen kilvoittelu nähtiin ensimmäisen kerran SKP:n julkisen toiminnan 30-vuotisjuhlilla 1974. Sen erän voittivat taistolaiset sinipaidat, joita oli juhlassa enemmän kuin punaisia, sillä punaisten paitojen valmistajalla oli toimitusvaikeuksia. Paidoista tuli kahtiajaon symboli ja kilvoittelun mittari – kokousten ja tilaisuuksien voimasuhteet saattoi päätellä yhdellä vilkaisulla lehtereille.

Kuuskymmentälukulaisen vapauden ja keskustelun ilmapiiri hävisi 70-luvun myötä. Järjestökamppailun osapuolet pitivät rivinsä suorina ja dialogi enemmistön ja vähemmistön välillä oli olematonta. Juoksuhaudat kaivettiin syviksi. Luokkakantaisen ideologian vahvistuessa 60-lukulainen kulttuuriradikalismi tuomittiin silkkana pikkuporvarillisuutena.

Seitsemänkymmentäluvun alussa SDNL natisi liitoksissaan. Hajoaminen oli lähellä. Järjestön hajaantuminen oli jo johtanut toisen lehden perustamiseen – enemmistöläisten Terä oli saanut kilpailijakseen vähemmitön Toveri-lehden. Järjestön puheenjohtajaksi oli valittu 1970 kompromissina Pekka Saarnio, jonka saattoivat pitkin hampain hyväksyä sekä enemmistö että vähemmistö. Saarnio ei kuulunut SKP:hen ja oli näin puolueen sisäisen kamppailun ulkopuolella. Enemmistössä herännyt tyytymättömyys kompromissipuheenjohtajaan puhkesi vuonna 1973, jolloin Saarnio haluttiin vaihtaa tiukemman linjan enemmistöläiseen. SKP ja Moskova kuitenkin torppasivat vaihdoksen, koska Saarnioon luotettiin nuorisoliiton koossapitäjänä. Saarnio jatkoi vuoteen 1976.

Kamppailu nuorisoliitosta oli lakipisteessään vuoden 1973 liittokokouksessa. Molemmat osapuolet olivat tehneet ankaran värväystyön ja kokoukseen osallistui 1132 jäsenjärjestöjen valtuuttamaa edustajaa. Perustamiensa ammattijärjestöosastojen avulla enemmistö piti SDNL:n edelleen hallussaan. Poliittinen aloite oli kuitenkin vähemmistön hallussa, ja järjestön poliittinen ohjelma muokkautui marxismi-leninismin suuntaan.

Vakavista erimielisyyksistä huolimatta seitsemänkymmentäluvulla oli myös osapuolia yhdistäviä tapahtumia. Merkittävin sellainen oli vuoden 1973 Chilen sotilasvallankaappaus, joka järkytti koko maailman vasemmistoa. Toimiessaan diktatuuria vastaan ja Chile-solidaarisuuden puolesta koko SDNL löysi yhteisiä tavoitteita joiden puolesta toimia.

Eräs 70-luvun opiskelija-aktiivi kuvasi tapahtumia näin: ”Pari päivää vallankaappauksen jälkeen oli KOM-teatterissa konsertti jossa esiintyi Agit Prop ja he esittivät Pentti Saaritsan kaappauksen jälkeisissä tunnelmissa kirjoittaman Allendelle-kappaleen. Tunnelma oli käsittämätön, monet itkivät. Ehkä eniten itki Agit Propin miessolisti, joka ei kyyneliltään pystynyt laulamaan. Sillä hetkellä päätin liittyä SKP:hen.”

Chile-solidaarisuudesta tuli nuorisoliiton kestoteemoja. Chilestä saapuneet vasemmistopakolaiset saivat Suomessa sankarivastaanoton ja heidät otettiin mutkitta mukaan poliittiseen toimintaan ja nuorten vasemmistolaisten ystäväpiiriin.
70-luvun puolivälin jälkeen SDNL:n virta alkoi ehtyä. Asetelmat järjestön sisällä olivat jähmettyneet ja punapaitainen ja sinipaitainen leiri elivät pitkälti omaa elämäänsä. Samalla politisoitumisen aalto suomalaisessa yhteiskunnassa alkoi taittua. Liittokokousten liturgiat pysyivät samoina. Punapaitaisilla oli enemmistö, mutta osapuolisopimuksilla myös sinipaidat pääsivät mukaan järjestön hallintoon.

Suomeen leviävä uusi nuorisokulttuurin aalto, punk, ei marxismi-leninismiä pohtimaan pysähtynyttä nuorisoliittoa hetkauttanut. SDNL alkoi menettää kosketuksensa nuorisoon ja ajautui jyrkkään järjestölliseen alamäkeen. Edessä oli vaikea 80-luku.

Osa 3 – Nuorisoliiton kivuliaat vuosikymmenet

Kiihkeän seitsemänkymmentäluvun päättyessä alkoi SDNL:n eteen kasautua vaikeuksia. Koko 70-luvun jatkunut puna- ja sinipaitojen järjestökamppailu oli jähmettynyt tiukasti juoksuhautoihinsa, mutta jäsenmäärät kummallakin puolella laskivat romahdusmaisesti. Vuoden 1979 Helsingin liittokokouksessa kokousedustajia oli vielä 1154, mutta kolmea vuotta myöhemmin Oulussa enää 559.

Taustalla oli uskon ja innostuksen lopahtaminen aluksi taistolaisnuorten ja myöhemmin enemmistön piirissä. Kriittiseen oman toiminnan arviointiin ei pystytty kummassakaan leirissä toisen osapuolen kritiikin pelossa.

Nuorisoliiton tarpoessa umpihangessa kulki muu maailma omia latujaan. 80-luvulla perinteinen teollisuusyhteiskunta veteli viimeisiä henkäyksiään, ja työläisnuorison poliittisen tiedostamisen hiipuminen vauhditti nuorisoliiton kuihtumista. Myös koululaispoliittisuuden aika alkoi olla ohi. Politiikalla ei ollut enää seitsemänkymmentäluvun kaltaista vetovoimaa uuden vuosikymmenen nuorisoon. Jos 70-luvulla aloitteellinen ja ajatteleva nuoriso suuntautui politiikkaan, menivät he 80-luvulla talous- ja kulttuurielämään.

Vaihtoehtokulttuurien nousu ja vihreän liikkeen synty jäivät SDNL:ssä noteeraamatta, puna-armeijan kuoro oli vielä kiinnostavampaa kuin punk.

Poliittisia projekteja SDNL:llä toki oli. 1980-luvun alkupuoli kului Ronald Reagania ja euro-ohjuksia vastustaessa. Nuorisoliitossa kehitettiin myös työajan lyhentämisen malli, jonka puolesta kampanjoitiin. 35 + 35 -mallin ajatuksena oli rajoittaa viikoittainen työaika 35 tuntiin ja aktiivisten työvuosien määrä samaan lukuun.

Myös ydinvoima puhutti nuorisoliittoa. ”Vielä siihen aikaan nuorisoliitossa oli tovereita, joiden mielestä neuvostoydinvoima oli erityisen turvallista”, muistelee Rauno Merisaari, SDNL:n puheenjohtaja vuosina 1985-88. Suurin osa nuorisoliittolaisista kuitenkin vastusti atomivoimaa. ”Viikko ennen Tshernobylin ydinvoimalaturmaa olimme ottaneet jälleen kantaa ydinvoiman lisärakentamista vastaan. Sen jälkeen kysymys sitten asettuikin aivan uuteen valoon”, Merisaari kertoo.

Järjestökamppailu nuorisoliitossa sai päätöksensä vuoden 1985 liittokokouksessa Jyväskylässä. Nuorisoliiton vähemmistö teki viimeisen ponnistuksensa saadakseen järjestön haltuunsa, mutta voimasuhteet kokouksessa muodostuivat enemmistöläisten hyväksi luvuin 300-200. Enemmistön linja tiukkeni: seuraavien vuosien kuluessa vähemmistöläisiä ei enää käytännössä päästetty osallistumaan päätöksentekoon.

Vähemmistö ymmärsi yskän ja suuntautui oman nuorisoliiton perustamiseen. Samaan aikaan SKP:n kahtiajako konkretisoitui, kun puolueesta karkotetut vähemmistöläiset osallistuivat vaaleihin oman puolueensa, Demokraattisen vaihtoehdon, riveissä.
Vähemmistön vuonna 1988 perustama Vallankumouksellinen nuorisoliitto oli kuitenkin kuollut jo syntyessään. Parhaimmillaan se kokosi muutaman kymmenen aktiivin joukon, ja oikeaa toimintaa oli lähinnä Helsingissä, jossa toimi sen aktiivisin porukka, Helsingin Punainen Nuorisopiiri.

Irti järjestökeskeisyydestä

Järjestökamppailu päättyi enemmistön voittoon, mutta toimintakulttuurin uudistaminen puolentoista vuosikymmenen sisäisen hajaannuksen jälkeen ei ollut helppoa. Aktiivit eivät muistaneet, mitä yhtenäisessä järjestössä oikein saattoikaan tehdä. Kun tärkein toiminnan motivoija, toinen osapuoli oli poissa, kuihtui myös enemmistöpuoli. SDNL selviytyi 80-luvun myllerryksestä organisaation tasolla, mutta toiminta vajosi vähitellen lamaan.

Kahdeksankymmentä luvun lopun toimijoille oli selvää, että uusia suuntia oli otettava. ”Halusimme pois siitä käsittämättömästä järjestökeskeisyydestä, jossa SDNL tuohon aikaan oli”, kertoo Leena Ruotsalainen, nuorisoliiton puheenjohtaja vuosina 1987-91.

SDNL:n vuoden 1988 liittokokouksen tunnus oli enteellisesti ”Kuoret rikki, elämä esiin”. Perinteinen järjestöpolitikointi koettiin ahdasmieliseksi. ”Piti päästä ulos elitismistä, halu päästä kaduille oli kova”, Ruotsalainen muistelee.

Järjestön uudistumiseen yhteydessä nuorisoliitolle perustettiin uusi lehti – Libero. Jalkapallokentän vapaasti liikkuvasta pelaajasta nimensä saaneesta julkaisusta haluttiin järjestöpolitikoinnista riippumaton, nopeasti muuttuvaan maailmaan reagoiva lehti.

Vastareaktiona pitkälle kahtiajaon ja järjestökyräilyn ajalle SDNL:ää vietiin kabineteista kaduille. ”Nuorisokulttuurit olivat voimistuneet 80-luvulla ja nuorison vastakulttuureissa edustuksellinen demokratia koettiin riittämättömäksi. Haluttiin rikkoa perinteisiä politiikan rajoja ja toimia yhdessä yhden asian liikkeiden kanssa”, Ruotsalainen analysoi 80- ja 90-luvun taitetta.

1980-luvun lopussa nuorisoliiton toiminnan pääpaino oli kampanjoissa, projekteissa ja huomiota herättäneissä tempauksissa.
Reaganin vieraillessa Suomessa SDNL järjesti ”Reagan tulee – oletko valmis” kampanjan. Haastattelussa Reagan oli kertonut haluavansa tavata Suomessa joulupukin, joten joulupukkiasuisia SDNL:n aktiiveja organisoitiin Helsingissä joka kadunkulmaan – julistamaan rauhaa.

Liikepankkien ahneutta vastaan protestoitiin ”Orava on petoeläin” -kampanjalla. Orava oli silloisen Kansallis-osakepankin logo. Nuorisoasuntopolitiikkaa kritisoitiin asumalla toreilla pahvilaatikoissa.

Vuosikymmenen vaihtuessa koitti reaalisosialismin romahdus. Leena Ruotsalainen oli DDR:n virallisen nuorisojärjestön FDJ:n vieraana, kun katumielenosoitukset Itä-Berliinissä alkoivat. ”Kysyin neuvottomilta isänniltäni, että miksi ette ole tuolla kaduilla ihmisten kanssa? He vain pyörittivät päätään. Heillä ei ollut sellaiseen traditiota eikä uskallusta.”

SDNL erosi Demokraattisen nuorison maailmanliitosta vuonna 1990. Maailmanliitto olisi tarvinnut järjestöllistä ja sisällöllistä uudistusta, mutta siihen ei löytynyt valmiutta pallo hukassa kulkeneilla maailman vasemmistolaisilla nuorisojärjestöillä. DNML:stä tuli Kuuban ja Pohjois-Korean nuorisojärjestöjen ja niiden pienten mutta innokkaiden länsieurooppalaisten liittolaisten johtama menneisyyden muistomerkki, jossa nuorisoliitto ei enää halunnut olla mukana.

Kaveripiiri vai poliittinen järjestö?

1990-luvulle tultaessa nuorisoliiton jäsenkunnan muodosti varsin sekalainen seurakunta. Oli jälkipunkkareita kellaribändeineen, uustaistolaisia, yhden asian liikkeissä toimivia nuoria, anarkisteja, opiskelijoita. Työssä käyvät nuoret ja puoluepolitiikasta kiinnostuneet nuoret olivat vähemmistössä.

”Nuorisoliitto muistutti tuolloin enemmän maanlaajuista kaveriporukkaa, kuin järjestöä, johon kuuluvia yhdistävät yhteiset poliittiset tavoitteet”, sanoo SDNL:n entinen pääsihteeri Mikko Cortés Téllez. ”Porukkaa yhdisti ennen kaikkea kaveruus, samanlainen musiikkimaku, pukeutuminen ja elämäntapa. Siihen joukkoon oli uusien ihmisten vaikea tulla mukaan.”

Edellisillä vuosikymmenillä hankitun järjestöpolitiikka-ahdistuksen vastareaktiona oltiin epäpoliittisia. Toiminta oli kulttuuripainotteista: Kurjuuden kuppila -tapahtumakiertue kiersi maata. Tampereella toimi nuorten kohtaamispaikka Libero-kahvila. SDNL:n vuonna 1995 järjestämän poliittisten laulujen kilpailun voitti muuan työtön säveltäjä nimeltä Kerkko Koskinen kappaleella Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat. Kappale ja muutama muu biisi levytettiin SDNL:n kustannuksella. Tulkitsevaksi yhtyeeksi perustettiin helsinkiläisistä taidelukiolaisista kokoonpano nimeltä Ultra Bra.

SDNL:n kytkennät erilaisiin kansalaisliikkeisiin olivat vahvat. Taloja nuorille valtaavan Oranssin toimintaa tuettiin. Suomen Antifa perustettiin SDNL:n toimistolla Vuorikadulla. Rasismin vastainen toiminta olikin 90-luvun alussa SDNL:n pääteemoja.

Uusi politisoituminen

Kitaransoiton ja kaljanjuonnin voimalla ei nuorisojärjestöä voinut pyörittää ikuisesti, ja tämä tiedostettiin SDNL:ssäkin. Vuosina 1994 ja 1995 järjestö kävi läpi linjanmuutoksen, jota voi verrata 1960-luvulla tapahtuneeseen. Leireilystä ja konserteista siirryttiin puoluepoliittiseen vaikuttamiseen.

Suunnan vaihdos oli järjestölle itsetutkiskelun paikka. Nimi haluttiin vaihtaa, ilmaan heitettiin ehdotuksia: Vasemmistonuorten liitto, Punavihreä nuorisoliitto, Vasemmistonuoret… Samalla piti määritellä jo puoli vuosikymmentä hukassa ollut järjestön paikka poliittisella kartalla. Ollako Punavihreä riippumaton vasemmistolainen nuorisojärjestö vai Vasemmistoliiton nuorisojärjestö?

Ehdotetut nimenmuutokset äänestettiin nurin muutaman kerran, ennen kuin nimi Vasemmistonuoret tuli lopulta hyväksytyksi vuoden 1999 liittokokouksessa. Poliittisen sijainnin määrittely eteni nopeammin. Vuoden 1995 Vanajanlinnan liittokokouksessa tehtiin tiukan kädenväännön jälkeen poliittiseen ohjelmaan linjaus, jossa SDNL:n perustehtäväksi määriteltiin Vasemmistoliiton nuorisotoiminnasta huolehtiminen.

Samalla porukasta jättäytyivät pois ne, joiden mielestä pöyristyttävää hallituspolitiikkaa tekevän Vasemmistoliiton kylkeen liimautuminen oli suuri virhe. He perustivat Kommunistinuoret, josta myöhemmin tuli Sosialistiliitto.

Uuden linjan myötä SDNL alkoi keskittyä vaalityöhön huomattavasti aiempaa enemmän. Nuoria Vasemmistoliiton listoilla olevia ehdokkaita ryhdyttiin tukemaan voimakkaasti.

SDNL:n jäsenkunta alkoi uudistua. Nuorisoliiton toimintaan tuli vasemmistoliittolaisesta puoluepolitiikasta kiinnostuneita nuoria, opiskelijoita sekä ay-liikkeessä toimivia nuoria.

Suurin yksittäinen seikka, joka teki muutoksen mahdolliseksi oli vuosina 1991–1995 puheenjohtajana toimineen Marko Aution henkilökohtainen panos. Hänet valittiin ensimmäiselle kaudelleen villinä punkkarina, jonka mielestä rakenteissa vaikuttaminen ei kuulunut SDNL:n tehtäviin. Toisella puheenjohtajakaudellaan Autiosta kuoriutui vasemmistoliittolainen poliitikko, joka johti järjestönsä tekemään Vasemmistoliiton nuorisotyötä.

Vuosikymmenen lopussa SDNL oli löytänyt itsensä. Nimi saatiin muutettua Vasemmistonuoriksi ja järjestön ja Vasemmistoliiton välinen suhde oli selkeä. Vihdoinkin oli tilaisuus ryhtyä toimimaan ja laajenemaan ilman kiristäviä sisäisiä ristiriitoja.

Kirjallisuutta:
Optimistien sukupolvi – Sodanjälkeisen nuorison aatteet ja haaveet. YLL 2004. Sakari Selin.
Punainen aate, sininen vaate. SDNL 50 vuotta. SDNL 1994. Reijo Viitanen.
Punaisen liinan lapset. SDPL 50 vuotta. SDPL 1995. Esa Ålander.