Vasemmistonuorten sosiaali- ja terveyspoliittinen asiakirja on hyväksytty hallituksen kokouksessa 8.–9.11.2014.

1. Johdanto

Ihmisen hyvinvoinnin ja terveyden lähtökohtana on kokemus oman elämän rakentumisesta turvatulle pohjalle ja omista vaikutusmahdollisuuksista. Jokaisella tulee olla oikeus riittävään perustoimeentuloon, asuntoon ja helposti saavutettaviin palveluihin. Nämä oikeudet eivät saisi riippua tulotasosta, henkilöhistoriasta tai kansallisuudesta. Hyvinvointivaltion on oltava rakenteeltaan niin oikeudenmukainen, että kaikille voidaan turvata oikeudet hyvään elämään, turvallisuuteen, koulutukseen ja sosiaaliturvaan.

2. Sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäminen

2.1 Palvelujen rakenne

Suomen perustuslain mukaan julkisen vallan tulee turvata jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Silti Suomen terveydenhuolto on rikkaiden länsimaiden eriarvoisinta. Julkisen sektorin tuottamien palveluiden resurssit ja käyttäjät vähenevät. Samalla ihmiset siirtyvät yksityisen terveydenhuollon ja työterveyshuollon piiriin. Julkisia varoja käytetään tukemaan yksityistä, usein ylikansallisten yritysten hallitsemaa terveysbisnestä. Nämä yritykset hyötyvät julkisen terveydenhuollon ahdingosta.

Nykyinen tapa järjestää sosiaali- ja terveydenhuolto luo kahden kerroksen palvelujärjestelmän, jossa työterveyshuollon ja muun yksityisen terveydenhuollon palvelujen tukeminen kilpailee julkisen palvelutuotannon kanssa.

On valittava, halutaanko rakentaa tasa-arvoinen ja kaikille laadukas terveyspalvelujärjestelmä, vai kahtiajakautunut palvelurakenne, jossa työelämän ulkopuolella olevat jonottavat resurssipulan vuoksi rappeutuviin julkisiin palveluihin, joiden puolustaminen jää yhä harvalukuisempien etujärjestöjen ja poliittisten toimijoiden tehtäväksi.

Luokkaerot näkyvät Suomessa väestöryhmien terveydentilassa ja elinajanodotteessa. Erojen kasvu on pysäytettävä, ja niitä on ryhdyttävä kaventamaan päättäväisesti. Viime kädessä tämä onnistuu vain puuttumalla yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen sekä takaamalla kaikille riittävä toimeentulo ja osallistumismahdollisuudet yhteiskuntaan.

Terveydenhuollon painopiste tulee olla lähipalveluina järjestettävässä perusterveydenhuollossa ja sairauksien ehkäisyssä. Perusterveydenhuollon tulee olla kaikille maksutonta. Sairauksien ehkäiseminen on edullisempaa kuin niiden hoitaminen. Myös hammashuollon on oltava maksutonta ja kaikkien saavutettavissa.

Lastenneuvolan ja varusmieskutsuntojen kaltaiset terveysseulonnat tulee ulottaa koko väestöön siten, että täysi-ikäistyessä tarkastuksiin kutsuttaisiin koko ikäluokka sukupuolesta riippumatta. Tämän jälkeen ihmiset tulisi kutsua terveysseulontoihin kymmenen vuoden välein sekä silloin, jos työttömäksi jääneen ihmisen työttömyys pitkittyy. Terveysseulonnoissa voitaisiin kartoittaa mahdolliset terveysongelmat, jotta niihin voidaan puuttua mahdollisimman aikaisin. Terveystarkastusten yhteydessä tulee tarjota rokotusohjelman mukaisia rokotetehosteita sekä huolehtia hammas- ja suuterveydestä.

Sosiaalipalvelujen järjestämisessä ja kehittämisessä on tehtävä yhteistyötä kolmannen sektorin ja kansalaistoimijoiden kanssa. Vastuuta palveluiden järjestämisestä ei saa siirtää järjestöjen harteille, mutta järjestöjen ja yhdistyksen tekemä työ on usein ennaltaehkäisyn kannalta erittäin arvokasta.

Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden järjestämisessä keskeistä on julkisten palveluiden saavutettavuuden turvaaminen sekä hoidon järjestäminen niin, että pystytään vastaamaan ihmisten erilaisiin hoitotarpeisiin kokonaisvaltaisesti. Siksi on perusteltua yhdistää peruspalvelut ja erikoistunut hoito niin, että ne eivät ole hallinnollisesti erillään. Yhtä lailla keskeistä on varmistaa, että kansalaisilla on todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa palveluiden järjestämiseen.

Mikäli lähtökohdaksi otetaan vuoden 2014 sote-uudistus, tulisi sosiaali- ja terveyspalvelujen riittävän rahoituksen turvaamiseksi sekä terveydenhuollon rahoituksen monikanavaisuuden purkamiseksi perustaa valtakunnallinen sote-rahasto. Siihen ohjataan kuntien asukasluvun perusteella määräytyvät sosiaali- ja terveyspalveluihin käytettävät rahat sekä valtion, Kelan ja työnantajien maksut. Muusta kuin kunnilta tulevasta rahoituksesta ja rahanjakoperusteista päättää eduskunta. Suorilla vaaleilla valittavat sote-alueiden valtuustot vastaisivat tällöin palveluiden järjestämisestä sote-rahastosta saadulla rahoituksella. Kunnat ja kuntayhtymät toimisivat palveluiden tuottajina.

Sote-uudistusta parempana vaihtoehtona Vasemmistonuoret esittää paikallishallinnon uudistamista siten, että otetaan käyttöön aluekuntamalli. Valtion ja kuntien väliin perustetaan noin 10-15 aluekuntaa. Aluekuntien vastuulle siirretään muun muassa alueellista suunnittelua vaativat maankäyttöasiat, sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäminen sekä tällä hetkellä maakunnilla ja aluehallintavirastoilla olevat tehtävät.

Aluekuntien valtuustot valitaan kuntavaalien yhteydessä. Niille annetaan verotusoikeus ja valtionosuusjärjestelmää muutetaan niin, että aluekunnat saavat tehtäviensä järjestämistä varten tarkoituksenmukaisen osuuden valtionosuuksista. Aluekunnille ohjattaisiin myös yksityisten palveluiden Kela-korvauksiin tällä hetkellä käytettävät varat sekä työnantajien sote-maksut. Aluekuntamalli selkeyttäisi nykyistä pirstaloitunutta ja hajautunutta aluehallintoa ja varmistaa parhaiten alueellisen demokratian toteutumisen.

2.2 Palveluiden rahoitus

Sosiaali- ja terveyspalvelut ovat kuntien suurin menoerä, sillä ne kattavat yli puolet kuntien kokonaismenoista. Ihmisten hyvinvoinnista huolehtiminen nähdään usein vain välttämättömänä rasitteena julkisessa budjetissa. Populistinen puhe kurjistuspolitiikan vaihtoehdottomuudesta ja hyvinvointivaltion purkamisen välttämättömyydestä on lyhytnäköistä ja julmaa poliittista peliä. Hyvinvointipolitiikka ei kuitenkaan ole pelkkä taloudellinen menoerä, vaan siihen liittyy vahva perustusoikeudellinen ulottuvuus. Miinusmerkkisen kuluerän sijaan hyvinvointipolitiikka tulee nähdä sosiaalisena investointina. Hyvin toimivilla sosiaali- ja terveyspalveluilla on mahdollista lisätä ihmisten hyvinvointia ja säästää rahaa.

Ennaltaehkäisevästä työstä säästäminen on vain siirtänyt kustannuksia tuleville vuosille, sillä se lisää väistämättä kalliimpien korjaavien palveluiden tarvetta. Etenkin sosiaalipalveluista säästäminen tulee kalliiksi inhimillisesti ja taloudellisesti. Sosiaaliturvan ehtoja tiukentamalla ja tukien kytkemisellä esimerkiksi palkattomaan työntekoon vaikeutetaan perusoikeuksien toteutumista ja kasvatetaan eriarvoisuutta.

Julkinen terveydenhuolto kärsii jatkuvasta resurssipulasta ja sen kustannukset kasvavat edelleen. Säästöpaineiden vuoksi ennaltaehkäisevästä perusterveydenhuollosta on leikattu, mutta samaan aikaan kalliiseen erikoissairaanhoitoon on jouduttu käyttämään yhä enemmän varoja. Tämä on johtanut sekä asiakkaiden että työntekijöiden siirtymiseen yksityisten palveluntuottajien piiriin.

Verotus on tärkeimpiä työkaluja toimivan sosiaalipolitiikan varmistamiseksi ja sosioekonomisten erojen pienentämiseksi. Verotuksen oikeudenmukaisuus toteutuu vain silloin kun verotus on aidosti progressiivista. Jaottelu ansiotuloverotukseen ja pääomatuloverotukseen on lopetettava, jolloin myös pääomatuloista on maksettava progressiivista kunnallisveroa.

Suurin osa sosiaali- ja terveyspalveluista tuotetaan tai järjestetään kunnissa yhä julkisin verovaroin. Julkisin varoin rahoitetut palvelut on todettu kansainvälisissä vertailuissa kansantaloudelle kustannustehokkaimmaksi tavaksi järjestää terveydenhuolto. Valtion on pidettävä huoli siitä, että kunnilla on voimavarat ja tarvittavaa liikkumavaraa järjestää palveluita, jotta ihmisten perusoikeudet toteutuvat. Valtion on valvottava kuntien toiminnan laillisuutta ja puututtava epäkohtiin.

Yhteiskunnan sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämiseen tarkoitettuja varoja ei tule ohjata voittoa tavoitteleville yrityksille. Vasemmistonuorten tavoitteena on, että julkinen terveydenhuolto pystyy tarjoamaan tasapuolisesti myös työterveyshuollon ja opiskelijaterveydenhuollon palvelut. Tällöin yksityisen työterveyshuollon ja Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöiden kaltaisista erillisistä rakenteista voidaan luopua tarpeettomina. Yksityisen terveydenhuollon Kela-korvaukset tulee lakkauttaa ja ohjata varat kunnallisen terveydenhuollon kehittämiseen.

Julkisten palveluiden yksityistämiskokeilut ovat osoittautuneet epäonnistuneiksi ja kalliiksi. Palvelujen ulkoistaminen on järjestelmällisesti johtanut kustannusten nousuun ja laadun heikkenemiseen. Yksityisten yritysten voittomarginaalit syntyvät vain henkilöstöä karsimalla, puitteiden heikentämisellä ja verovälttelyllä. Tällaista toimintaa ei tule tukea julkisin varoin.

Yksityistämiseen usein liittyvä palveluntarjoajien kilpailuttaminen on myös sosiaali- ja terveyspalvelujen kohdalla ongelmallista. Hoito- ja asiakassuhteiden jatkuvuus on ensiarvoisen tärkeää, kilpailuttamisesta seuraava palveluntarjoajien vaihtuminen saattaa katkaista laadukkaalle ihmissuhdetyölle kriittisen tärkeitä asiakassuhteita.

Valtion ei tule allekirjoittaa palvelukauppasopimuksia, jotka rajoittavat sen päätösvaltaa pitää palvelut julkisesti tuotettuina tai palauttaa kerran ulkoistettuja palveluita julkisiksi. Ihmisten terveys ei ole voittoa tavoittelevalle yksityiselle liiketoiminnalle sopiva ala. Tulee perustaa julkisrahoitteinen kansallinen lääketutkimus ja -valmistuslaitos, jonka kautta lääkkeiden kohtuullinen hintataso on mahdollista turvata. Tällä hetkellä yksityisten lääketehtaiden patentit ja voitontavoittelu johtavat kalliisiin hintoihin.

Kolmannella sektorilla ja voittoa tavoittelemattomilla yrityksillä voi olla julkista palveluntuotantoa täydentävä rooli. Julkisen vallan ei kuitenkaan pidä tehdä sopimuksia kolmannen sektorin kanssa sellaisella tavalla, joka heikentää palveluiden laatua tai polkee työntekijöiden työehtoja. Kolmannen sektorin tuottamia palveluja ostettaessa on varmistettava palvelujen ja asiakassuhteiden jatkuvuus.

Työnantajien on osallistuttava julkisen terveydenhuollon kustannuksiin maksamalla työnantajamaksua sosiaali- ja terveysrahastolle. Tällä tasataan työntekijöiden terveydenhuollon kustannuksia. Kokonaisuudessaan järjestelmä tulisi edullisemmaksi, sillä julkinen palveluntuottaja on kustannustehokkaampi kuin voittoa tavoitteleva yksityinen terveysasema. Julkisissa palveluissa varoja ei myöskään ohjaudu osakkeenomistajille, vaan budjetin käytössä voidaan keskittyä palvelujen tarjoamiseen ja kehittämiseen sen sijaan että tuotettaisiin voittoa osakkaille.

Suomen kokoisessa valtiossa ei välttämättä synny riittävästi kilpailua palveluntuottajien välille. Esimerkiksi suuri yksityinen terveyspalvelujen tuottaja pystyy syrjäyttämään kilpailijansa ja luomaan kuntaan monopolin.

2.3 Työntekijät

Sosiaali- ja terveyspalvelujen laatu riippuu koulutetun henkilöstön määrästä, osaamisesta ja työoloista. Edellä mainituista huolehtimalla turvataan julkisen sektorin valmius tarjota laadukkaita sosiaali- ja terveyspalveluja ilman kohtuuttomia jonotusaikoja. Julkisen sektorin on toimittava aktiivisesti hoitohenkilöstön riittävän määrän turvaamiseksi, sillä hoitajapula vaikuttaa sekä potilasturvallisuuteen että alalla työskentelevien työssä jaksamiseen.

Yhteiskunnan ikärakenteen muuttuminen sekä sosiaalialan ja hoitotyön kuormittava luonne luovat haasteita riittävän työvoiman rekrytoinnille. Sosiaali- ja terveysalan työoloja ja palkkausta on parannettava siten, että nykyiset alalle kouluttautuneet pysyvät oman alansa töissä, eivätkä muuta kunnollisten työehtojen perässä ulkomaille tai vaihda alaa. Lääkärikoulutukseen on ohjattava riittävästi resursseja, jotta opiskelupaikkoja voidaan lisätä.

Hoitajapulaa ei pidä yrittää ratkaista houkuttelemalla hoitajia Suomeen halpatyövoimaksi tai väljentämällä sosiaali- ja terveysalan kelpoisuusehtoja. Hoiva-avustajilla tai vapaaehtoistyöntekijöillä ei tule missään olosuhteissa korvata koulutetun hoitohenkilöstön työpanosta. Lyhyen koulutuksen saaneille hoiva-avustajille maksetaan huonompaa palkkaa, eli hoiva-avustajien palkkaaminen lähi- tai sairaanhoitajien sijaan polkee alas hoitoalan ennestään matalaa palkkatasoa, ja on lisäksi kyseenalaista potilasturvallisuuden näkökulmasta.

Sosiaali- ja terveysalan henkilöstöä on koulutettava kattavasti väkivaltatilanteiden ehkäisyssä, tunnistamisessa ja hallinnassa.

Henkilökuntaa on kannustettava suoraan ja täysiaikaiseen virka- tai työsuhteeseen julkisen terveydenhuollon organisaation kanssa. Vuokratyön käyttöä on pyrittävä vähentämään. Palvelujen teettäminen vuokratyönä aiheuttaa julkiselle sektorille turhia kustannuksia. Etenkin lääkäreiden työajan ylihinnoitteluun keikkatyöratkaisuilla on puututtava. Vuokratyösuhteen epävarmuus kuormittaa työntekijää ja estää edunvalvonnan, sekä vaikuttaa hoidon jatkuvuuteen ja siten myös potilaan saaman palvelun laatuun ja tehokkuuteen.

Työssä viihtymistä parantaa se, että voi vaikuttaa oman työnsä sisältöön. Sosiaali- ja terveyspalveluja koskevassa päätöksenteossa on kiinnitettävä erityistä huomiota myös työntekijän näkökulmaan. Lisäksi päätöksenteko on pidettävä demokraattisesti valituissa elimissä, joiden päätöksenteko on läpinäkyvää. Työpaikkademokratia on keskeisessä asemassa työviihtyvyyteen sekä työn kehittämiseen liittyvissä uudistuksissa.

Työntekijöille tulee taata valmiudet kohdata eri kulttuureista tulevia ja vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä. Sukupuolivähemmistöt kohtaavat tällä hetkellä terveyspalveluiden piirissä runsaasti syrjintää ja asiatonta kohtelua. Monet välttelevät palveluita oman terveytensä kustannuksella. Hoitohenkilökuntaa on järjestelmällisesti koulutettava sukupuolen moninaisuutta sekä intersukupuolisten ja transihmisten erityistarpeita koskien.

Ihmisten lakisääteinen oikeus saada sosiaali-ja terveyspalveluita molemmilla kotimaisilla kielillä on toteuduttava kaksikielisissä kunnissa. Myös kielivähemmistöön kuuluvien oikeus lähipalveluihin tulee turvata. Maa monikielistyy, joten kaikilla on oltava mahdollisuus saada tulkkausta, jotta omaa äidinkieltään voi käyttää asioidessaan sosiaali- ja terveydenhuollossa.

Sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmät tulee suunnitella siten, että ne mahdollistavat tehokkaan tiedonkulun ja aukottoman tietoturvan. Varmistamalla ohjelmien helppokäyttöisyys vapautetaan työntekijöiden työaikaa kirjaamisesta varsinaiseen asiakastyöhön.

3. Lapsuus

3.1 Päivähoito

Subjektiivista päivähoito-oikeutta ei saa rajata, sillä jokaisella lapsella on oltava yhdenvertainen oikeus varhaiskasvatukseen.
Päivähoidon tulee olla maksutonta. Matkalla kohti maksutonta päivähoitoa pienituloisten nollamaksuluokan tulorajaa tulee korottaa.

Päiväkotien ryhmäkokoja on pienennettävä. On myös huolehdittava koulutetun varhaiskasvatushenkilöstön riittävästä määrästä esimerkiksi alan koulutuspaikkoja lisäämällä ja työssä jaksamiseen panostamalla. Sekä lasten ja koulutetun henkilöstön suhdeluvusta että varhaiskasvatuksen ryhmäkoon ylärajasta on säädettävä lailla.

Sekä perhepäivähoitajien että päiväkotien henkilöstön riittävään määrään on kiinnitettävä huomiota. Palkkausta ja työoloja on kehitettävä siten, että alalle löytyy riittävästi osaavia tekijöitä.

Saamelaisille lapsille suunnatuille kielipesille tulee taata riittävä ja pysyvä rahoitus. Kielipesien avulla on mahdollista turvata saamen kielten osaaminen ja saamelaisen kulttuurin säilyminen.

3.2 Vanhemmuus

On siirryttävä juridisesta isyydestä ja äitiydestä vanhemmuuteen. Vanhempia tulee voida rekisteröidä useampi kuin kaksi.
Adoptioprosessia tulisi kehittää sujuvammaksi ja tasa-arvoisemmaksi. Adoptiovanhemmaksi hyväksymisen kriteerinä tulisi olla hyvä vanhemmuus eivätkä konservatiiviset normit.

Matkalla kohti perustuloa kotihoidon tuki tulisi nostaa riittävälle tasolle niin, että lapsen hoitaminen kotona on taloudellisesti mahdollista kaikille perheille ilman kunnan maksamaa kuntalisää. Lasta kotona hoitavalle vanhemmalle maksettavan tuki ei saa riippua vanhemman sukupuolesta. Lapsilisän ei tule vaikuttaa toimeentulotukeen.

Perhevapaajärjestelmää tulee uudistaa siten, että jatkossa kummallekin vanhemmalle kiintiöidään oma kuuden kuukauden ansiosidonnainen vanhemapinvapaajakso, ja kolmannen puolivuotisen vanhempainvapaan jakamisesta vanhemmat saavat päättää itse (6+6+6-malli). Jos perheessä on vain yksi vanhempi, tämän tulee voida käyttää kaikki vanhemainvapaajaksot itse. Uudistus johtaa hoitovastuun sekä vanhemmuuden kustannusten tasaisempaan jakautumiseen sekä vanhempainvapaan kokonaiskeston pidentymiseen. Perhevapaajärjestelmästän joustavuutta on myös lisättävä, jotta työn ja perheen yhteensovittaminen mahdollistuu nykyistä paremmin esimerkiksi osa-aikaisen vanhempainvapaan avulla. On otettava käyttöön kaikille työnantajille yhteinen vakuutusmaksu, jolla tasataan vanhempainvapaiden aiheuttamat kustannukset.

Kunnan on tarjottava yhteistyössä kolmannen sektorin kanssa avoimia ja maksuttomia varhaiskasvatuspalveluja kotihoidossa oleville lapsille. Esimerkiksi asukaspuistotoiminta ja päiväkerhot tarjoavat lapselle mahdollisuuden harjoitella vuorovaikutustaitoja toisten lasten kanssa. Vanhemmalle ne tarjoavat mahdollisuuden esimerkiksi lyhytaikaiseen lastenhoitoapuun sekä vertaistukeen muilta perheiltä. Matalan kynnyksen varhaiskasvatuspalvelujen kautta on ohjattava perhe asianmukaisten palvelujen piiriin, jos perhe tarvitsee tukea.

Lapsilisä on oltava universaali etuus. Se ei saa vaikuttaa toimeentulotuen määrään. Lapislisää on maksettava täysi-ikäisyyteen saakka.

3.3 Muut perheiden palvelut

Lasten- ja perheneuvoloiden resursseja on lisättävä. Neuvolan työntekijä saattaa olla perheen ainoa kontakti sosiaali- ja terveyspalveluihin, joten neuvola on avainasemassa perheiden pahoinvoinnin tunnistamisessa ja siihen puuttumisessa. Sosioekonomisten ryhmien välisten terveyserojen kaventamiseksi neuvolan tulisi tarjota perheille koulutusta terveellisistä ravitsemus- ja liikuntatottumuksista, sekä konkreettisia vinkkejä näiden toteuttamiseen tulotasosta riippumatta.

Lapsiperheille on tarvittaessa tarjottava kotipalvelua vanhemmuuden ja lapsiperheen arjen tueksi. Vanhemmuutta ja elämänhallintaa tukevaan ensikotiin on päästävä tarvittaessa asuinkunnasta riippumatta. Lapsiperheiden kotihoitopalvelun resursseja ja kattavuutta on lisättävä.

Lastensuojelun tukipalveluiden tulee olla helposti saatavilla, ja avun hakemisesta on tehtävä yleisesti hyväksyttävää. Lastensuojelun resursseja on lisättävä, jotta perheen tilanne voidaan selvittää ja antaa apua viipymättä. Lastensuojeluun on säädettävä sitovat enimmäisasiakasmäärät sekä sosiaalityöntekijöille että perhetyöntekijöille henkilökunnan työtaakan kohtuullistamiseksi ja palvelujen laadun takaamiseksi.

Lastensuojelun tukitoimet on mielekästä toteuttaa pääsääntöisesti ennaltaehkäisevästi ja avohuollon toimenpiteillä. Huostaanotto on äärimmäinen toimenpide, mutta joskus välttämätön. Huostaanoton tarve on tutkittava aina tarkoin ja tapauskohtaisesti, mutta sitä ei pidä turhaan viivytellä. Huostaanottoja lisää se, jos lapsi tai vanhempi ei pääse ajoissa mielenterveyspalvelujen piiriin. Sijaisvanhemmille on tarjottava tukea vanhemmuuteen.

4. Nuoruus

Koululaisten iltapäivä- ja kerhotoimintaa tulee järjestää koulujen tiloissa kunnan omana palveluna. Toiminnan tulee olla vapaaehtoista ja kevyttä kerhotoimintaa, jotta lapsen päivästä ei tule liian raskas.

Nuorille on tarjottava ei-kaupallisia tiloja kokoontumiseen ja harrastamiseen. Heille on tarjottava kanavia osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon, esimerkiksi toimivan kouludemokratian muodossa. Kouluissa on otettava käyttöön kaikkia oppilaita osallistavia päätöksenteon muotoja. Myös edustuksellisten rakenteiden, kuten oppilaskuntien hallitusten, roolia on vahvistettava.

Oppivelvollisuusikä on nostettava 18 vuoteen. Tällöin oppivelvollisuus käsittää peruskoulun lisäksi opinnot lukiossa, ammatillisessa oppilaitoksessa tai oppisopimuskoulutuksessa. Oppilaille on lisättävä mahdollisuuksia käydä kymppiluokka. Maahanmuuttajalasten valmistavaa opetusta ja tukiopetusta kouluissa on lisättävä.

Nuorten terveysriskejä ja pahoinvointia on pyrittävä ehkäisemään ennalta, ja mahdolliset ongelmat tulisi havaita varhain. Koulukiusaamiseen on puututtava välittömästi. Kiusaamisen osapuolille on tarjottava tukea. Jokaisen oppiasteen oppilaat ja opiskelijat on kutsuttava kattavaan terveystarkastukseen, mukaan lukien toisen ja korkea-asteen koulutus.

Oppilashuollolle on varmistettava riittävät resurssit nuorten pahoinvoinnin tunnistamiseen ja varhaisen tuen tarjoamiseen nuorelle ja tämän perheelle. Kouluterveydenhoitajan työparina tulisi tarpeen mukaan työskennellä nuorten mielenterveysongelmiin perehtynyt terveydenhuollon ammattihenkilö tai esimerkiksi sosiaaliohjaaja. Kouluissa on oltava riittävästi koulukuraattoreja ja -psykologeja.

Yhteiskunnan on huolehdittava siitä, että koulun keskeyttäneille nuorille järjestetään nykyistä laajempaa ja monipuolisempaa tukea ja opinto-ohjausta. Koulun keskeyttänyttä nuorta ei myöskään tule rangaista tukien menetyksellä tai karenssilla.

5.Vanhuus

Väestö ikääntyy. Vanhuksen elämänlaatu ei saa riippua menneestä tulotasosta tai omaisten maksukyvystä, vaan jokaiselle on taattava oikeus ihmisarvoiseen vanhuuteen sekä kehoa ja mieltä virkistävään harrastustoimintaan. Kunnallisten liikuntapalvelujen sekä julkisen liikenteen on oltava maksuttomia eläkeiän ylittäneille.

Kaikkialla on oltava yhtäläinen oikeus hoitaa omaistaan kotona. Riittävien sijaisjärjestelyjen avulla varmistetaan omaishoitajan oikeus vapaapäiviin. Omaishoidon tuki tulee siirtää kunnilta Kelan maksettavaksi ja tuen myöntämisen perusteet ja suuruus tulee saattaa yhdenmukaiseksi.

Vanhusten ja heidän omaistensa on saatava riittävästi tietoa eri hoito- ja palveluvaihtoehdoista. Etsivän vanhustyön avulla ohjataan palvelujen piiriin myös sellaiset vanhukset, jotka asuvat yksin ja joilla ei ole omaisia.

Vanhusten kotihoidon resursseja on lisättävä huomattavasti, jotta kotona asuminen onnistuu mahdollisimman pitkään. Jos vanhus ei pärjää kotona, hänen on kuitenkin viipymättä päästävä hoivalaitokseen. Kenenkään ei tulisi joutua asumaan riittämättömän tuen varassa kotona tai jonottamaan terveyskeskuksen vuodeosastolla palveluasumispaikkaa. Palveluasumis- ja vanhainkotipaikkoja on lisättävä, ja hoivalaitoksiin on taattava riittävä henkilöstömitoitus, jotta vanhuksille voidaan taata inhimillinen kohtelu.

Henkilökohtaisilla lääkekustannuksilla tulee jatkossakin olla vuosittainen kustannuskatto, joka on pidettävä matalana. Pienituloisille on myönnettävä hautausavustusta kuolleen omaisen hautauskulujen kattamiseen.

Parantumattomasti sairaalla, terminaalivaiheessa olevalla ihmisellä on oikeus laadukkaaseen saattohoitoon ja riittävään kivunlievitykseen.

Jokaisella kansalaisella tulee olla oikeus myös hyvään kuolemaan. Avustettu itsemurha ei ole Suomessa rikos, mutta henkilön omasta vakaasta pyynnöstä tapahtuva surmaaminen on rikoslain 21. luvun nojalla rangaistavaa. Rikoslain soveltamista tulee tältä osin muuttaa, jotta potilaan kärsimystä ja tuskaa saataisiin vähennettyä.

6. Toimeentulo ja palkkatyö

6.1 Työelämä

Jokaisella työtä tekevällä on oikeus saada työstään elämiseen riittävää palkkaa. Työolojen ja -ehtojen on oltava inhimillisiä ympäri maailman. Kun estetään palkkojen ja työehtojen polkeminen kehittyvissä maissa, edistetään samalla Suomessa työskentelevän työntekijän asemaa: yritykset eivät siirrä tuotantoaan kehittyviin maihin halvempien työvoimakustannusten toivossa. Tehokas keino työntekijän oikeuksien ajamiseen on vahvistaa itsenäisten ammattiliittojen neuvotteluasemaa ja varmistaa jokaiselle työtä tekevälle oikeus järjestäytyä niin halutessaan. Työnantajan perustamat, niin sanotut “keltaiset” ammattiliitot tulee kieltää. Ammattiyhdistysliikkeen yhteistyötä on vahvistettava sekä kansallisella että globaalilla tasolla.

Työelämän jakautuminen sukupuolten mukaan tulee purkaa. Sekä työnhakijoita että työntekijöitä koskeva epätasa-arvoinen palkkaus ja työsyrjintä on saatava loppumaan. Työnantajia on kannustettava kehittämään tasa-arvoa edistäviä käytäntöjä sekä esimerkiksi käyttämään mahdollisuuksien mukaan niin sanottua anonyymiä työnhakua uutta työvoimaa palkattaessa.

Viikkotyöaika on lyhennettävä 30 tuntiin ansiotasoa laskematta. Lisäksi työntekijällä on oltava nykyistä parempi mahdollisuus tehdä työtään osa-aikaisesti näin halutessaan. Lisääntynyt vapaa-aika parantaa ihmisten henkistä hyvinvointia sekä vähentää palkkatyön aiheuttamia haittoja kuten yhteiskunnallista passivoitumista. Lyhyempi työaika lisää työntekijän työtehoa ja palvelee työssä jaksamista. Lisääntyneen vapaa-ajan positiiviset hyvinvointivaikutukset saattaisivat välillisesti vähentää työterveyshoidon kustannuksia. Kokeilu lyhennetystä työajasta voitaisiin aloittaa sosiaali- ja terveysalan yksikössä, jossa työn kuormitus on suuri.

Epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien oikeuksista, toimeentulon varmuudesta ja työsuhdeturvasta on huolehdittava nykyistä paremmin. Epävarmuus työsuhteen kestosta ja toimeentulosta estää pitkän aikavälin suunnitelmien tekemistä ja heikentää elämänhallintaa sekä vaikuttaa negatiivisesti työntekijän yleiseen terveyteen. Laittomat pätkätöiden ketjuttamiset on saatava kuriin. Tämän vuoksi ammattiliitoille on annettava kanneoikeus työlakien rikkomuksiin. Nollatuntisopimukset tulee kieltää.

Tämänhetkinen työllisyyspolitiikka vaikeuttaa kohtuuttomasti työn vastaanottamista. Jos työtön ottaa vastaan lyhyitä jaksoja töitä tai osa-aikaisen työn, vähentää pienikin palkka työttömyyskorvauksen määrää ja viivästyttää sen saamista. Lisäksi kyseinen tulo otetaan huomioon vielä kahden kuukauden päästä toimeentulotukea haettaessa. Mahdollisesta työjakson lopettamisesta ei pidä rangaista useiden kuukausien karenssilla. On luotava järjestelmä, joka mahdollistaa lyhyenkin työpätkän kannattavuuden. Jos laillinen työ kannattaa, vähenee pimeän työn tekeminen huomattavasti.

Työmarkkinatuella tehdystä työharjoittelusta on saatava kunnollinen korvaus. Työharjoittelun tulee olla väliaikainen ratkaisu, jonka jälkeen pyritään pysyvämpiin työsuhteisiin. Työnantajat eivät saa käyttää vaihtuvia harjoittelijoita henkilöstövajeen paikkaamiseen. Yhteiskunnan tulee myös tukea mielenterveyskuntoutujien ja vammaisten pääsyä työelämään, ja heille tulee maksaa oikeudenmukaista palkkaa. Kehitysvammaisten avotyöstä tulee luopua ja sen sijaan tulee palkata työhönvalmentajia, jotka tukevat kehitysvammaisia työllistymään ja avoimilla työmarkkinoilla työskentelemisessä.

6.2 Työttömyys

Palkkatyön ei tule olla toimeentulon vaatimus tai hyvän ihmisen tunnusmerkki. Jos yhteiskunta ei pysty tarjoamaan jokaiselle mielekästä palkkatyötä, on työttömäksi jääneen ihmisarvon säilyttävä. Työttömällä pitää olla omalla asuinseudullaan oikeus harrastaa, kouluttautua, valita itse opiskelupaikkansa ja myös muuttaa valintojaan menettämättä toimeentuloa. Koulutus ja aktiivisuus tukevat pääsyä työelämään ja ovat tärkeitä henkiselle hyvinvoinnille.

Sosiaaliturvan vastikkeellisuutta ei tule lisätä. “Osallistavan sosiaaliturvan” nimikkeellä keskustelussa ollut sosiaaliturvan vastikkeellisuus lisäisi tuen saamisen stigmatisoivaa vaikutusta. Erityisesti viimesijaisena tukena myönnettävän toimeentuloturvan muuttaminen entistä vastikkeellisemmaksi olisi ongelmallista. Ihmisten mahdollisuus asumiseen, ravintoon ja työllistymiseen ei tule vaikeuttaa entisestään.

On otettava käyttöön vastikkeeton perustulo, joka parantaa työttömyysturvaa ja selkiyttää tukijärjestelmää. Matkalla kohti perustuloa sosiaalietuudet kuten opintotuki, asumistuki ja työttömyysturva on nostettava sellaiselle tasolle, ettei niiden varassa elävä joudu säännöllisesti turvautumaan toimeentulotukeen, joka on tarkoitettu viimesijaiseksi ja väliaikaiseksi avuksi.

Työttömyysturvaan on saatava indeksikorotus, ja työttömyyden omavastuuaika on poistettava. Työttömyysturva on yhtenäistettävä siten, että työmarkkinatukea saavat otetaan peruspäivärahan piiriin. Myös yrittäjien pääsyä työvoimapoliittisten toimenpiteiden piiriin on helpotettava. On mahdollistettava yrittäjän pääsy sovitellun työmarkkinatuen piiriin silloin, kun yrityksellä on toimintaa, mutta siitä saatavat tulot eivät vielä riitä elämiseen.

Työ- ja elinkeinotoimistojen toimintaa tulee kehittää niin, että niiden on mahdollista tarjota henkilökohtaista, työllistymistä tukevaa ohjausta erityisesti pitkäaikaistyöttömille ja vaikeasti työllistyville. Työvoimapoliittisesta lausunnosta on voitava valittaa.

Kun yhteiskunta huolehtii jokaisen riittävästä taloudellisesta toimeentulosta, ihmiset eivät ole enää pakotettuja tekemään töitä millä ehdoilla tahansa. Perustulo vähentää mahdollisuutta työvoiman hyväksikäyttöön ja takaa riittävän turvaverkoston esimerkiksi yrittäjille ja muille itsensä työllistäjille.

7. Sukupuoli ja seksuaalisuus

7.1 Sukupuoli

Suomalaisessa yhteiskunnassa sukupuolinen tasa-arvo ei ole vieläkään toteutunut. Tasa-arvoinen kansalainen on vapaa valitsemaan sukupuolisuutensa. Ideaaliyhteiskunnassa ihminen on arvokas omana itsenään. Sukupuolittunut eriarvoisuus on poistettava.

Yhteiskunnan normit ja asenteet vaikuttavat mielikuvaamme ja kokemukseemme sukupuolesta. Stereotypiat pitävät yllä ahtaita sukupuolirooleja, jotka saattavat estää yksilöä toteuttamasta itseään ja kokemaansa sukupuolta haluamallaan tavalla. Sukupuolisensitiivisyydellä tarkoitetaan näiden asenteiden ja niiden vaikutusten tiedostamista.

Lapsen minäkuvaan ja itsetuntoon vaikuttavat myös hänen kohtaamiensa aikuisten asenteet ja odotukset. Siksi vanhemmat ja lasten kanssa työskentelevät ovat avainasemassa stereotypioiden torjumisessa. Varhaiskasvatuksen tulee olla sukupuolisensitiivistä. Myös muiden perheiden parissa työskentelevien tulee saada perehdytystä sukupuolisensitiivisyyteen, toteuttaa sukupuolisensitiivistä työotetta ja ohjeistaa tarvittaessa vanhempia aiheesta.

Kaikkeen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon tulee ulottaa sukupuolivaikutusten arviointi.

Vasemmistonuoret näkee, että itsemääräämisoikeus omaan sukupuoleen koskee kaikkia ihmisiä eikä se saa olla riippuvainen ulkopuolisesta arvioimisesta, diagnoosista, lisääntymiskyvyttömyydestä tai naimattomuudesta. Suomen translaki on kokonaisvaltaisesti uudistettava siten, että se perustuu itsemääräämisoikeuteen. Kytkös sukupuolen juridisen vahvistamisen ja transsukupuolisuusdiagnoosin välillä on purettava. Juridisen sukupuolen muutoksen on astuttava voimaan viipymättä henkilön oman ilmoituksen perusteella ilman lääketieteellisiä selvityksiä.

Myös sukupuolen korjaamiseen tähtäävien hoitojen tulee perustua itsemäärittelylle. Jokaiselle, myös alle 18-vuotiaille, tulee taata sellaisia sukupuolen korjaushoitoja kuin he itse kokevat tarvitsevansa. Hormoni- ja leikkaushoitojen saamisen ehtona ei voi olla sukupuolinormatiivinen ja pitkä yhtäjaksoinen käyttäytyminen. Alle 18-vuotiaiden kohdalla hoitojen tulee alkaa jo ennen kuin syntymäsukupuolen piirteet tulevat esiin.

Intersukupuolisten lasten leikkaaminen ilman lapsen omaa suostumusta “tytöksi” tai “pojaksi” on kiellettävä.

7.2 Seksuaalisuus

Realistisen ja asiallisen seksuaalivalistuksen on kuuluttava peruskoulun opetussuunnitelmaan. Seksuaalivalistuksessa tulee ottaa nykyistä paremmin huomioon erilaiset seksuaalisuuden ja sukupuolen muodot, ja painottaa seksuaalista itsemääräämisoikeutta ja kunnioittavaa suhtautumista seksikumppaniin.

Kondomeja on oltava maksuttomasti saatavilla julkisessa terveydenhuollossa ja kouluissa. Sukupuolitautitesteihin on päästävä maksutta koko maassa.

Seksityötä tekeville on oltava koko maassa tarjolla neuvonta- ja tukipalveluita. Prostituution ongelmiin tulee puuttua ensisijaisesti sosiaalipolitiikalla, ei lisäämällä kieltoja tai rajoitteita. Seksinoston täyskielto ajaisi toiminnan maan alle, vaikeuttaisi valvontaa ja heikentäisi seksityötä tekevien asemaa entisestään. Resursseja tulee nykyistä tehokkaammin kohdistaa parituksen ja ihmiskaupan kitkemiseen ja niiden uhrien tukemiseen.

Jokaisella on oltava oikeus päättää lisääntymisestään ja olla lisääntymättä. Aborttilainsäädäntöä tulee muuttaa siten, että raskaudenkeskeytyksen perusteeksi riittää naisen oma tahto. Abortin valinneelle on oltava tarjolla asiallista ja kunnioittavaa matalan kynnyksen julkisen terveydenhuollon tukea.

Sterilisaatiota koskevia säädöksiä on päivitettävä. Transsukupuolisten juridisen sukupuolen vahvistamiseen liittyvä steriiliysvaatimus on poistettava. Omasta aloitteesta sterilisaatioon hakeutuminen sitä vastoin on tehtävä mahdolliseksi jo 25-vuotiaille.

Väkivallan ja seksuaalisen väkivallan kitkemiseksi tarvitaan asennekasvatusta ruumiillisesta koskemattomuudesta ja seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta. Viranomaiset ja terveydenhuollon henkilökunta on koulutettava kohtaamaan seksuaalista väkivaltaa kokeneet kunnioittavasti ja syyllistämättä. Seksuaalisen väkivallan uhreille on oltava tarjolla tukea ja neuvontaa esimerkiksi auttavan puhelinpalvelun muodossa ympärivuorokautisesti. Seksirikollisten tuomiota on tarkistettava ylöspäin vastaamaan yleistä rangaistuskäytäntöä ottamalla koko lain sallima rangaistusskaala käyttöön.

8. Sosiaali- ja terveyspalvelut

8.1 Jokaisella on oikeus hyvään hoitoon

Mahdollisuus terveydenhoitoon tulee olla jokaiselle tasa-arvoista riippumatta asuinkunnasta tai sosioekonomisesta asemasta. Terveyskeskusmaksut ovat perustuneet käsitykseen, että kaikille terveyskeskuskäynneille ei olisi perustetta. Näin ei kuitenkaan ole. Terveyskeskusmaksut on poistettava. Sairaalan hoitopäivämaksujen on oltava kohtuullisia, sillä maksut kasvattavat tuloeroja.
Terveyspalvelujen on oltava myös sellaisten ihmisten saavutettavissa, joilla ei ole autoa. Kaikkien palvelujen suunnittelussa on huomioitava sosiaalinen ja fyysinen esteettömyys. Myös kirjastojen ja muiden julkisten tilojen esteettömyyteen tulee kiinnittää huomiota. Syrjintään on puututtava entistä tehokkaammin.

Panostamalla laadukkaaseen kouluterveydenhuoltoon ja muihin ennaltaehkäiseviin terveyspalveluihin voidaan ehkäistä sairauksia tai ainakin tunnistaa ne varhaisessa vaiheessa. Tämä vähentää inhimillistä kärsimystä ja luo säästöjä pitkällä aikavälillä.

Jokaisessa kunnassa tulee laatia toimenpideohjelma lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisemiseksi. Lähisuhdeväkivallasta kysymisestä on tehtävä rutiini erilaisten neuvola- ja terveystarkastusten yhteydessä. Kunnan on varmistettava, että matalan kynnyksen tukipalveluita on riittävästi tarjolla niin uhrille kuin väkivallan tekijälle väkivallan kierteen katkaisemiseksi. Lisäksi tulee varmistaa jokaisen mahdollisuus päästä tarvittaessa ensi- tai turvakotiin sukupuolesta riippumatta. Väkivaltaisesta perheestä tai olosuhteista tuleville lapsille on taattava tukea läpi elämän.

Jokaisessa kunnassa tulisi olla riittävä sosiaali- ja kriisipäivystys, joka tekee tarvittaessa kotikäyntejä asiakkaan luokse.

Terveydenhuoltopalveluja on tarjottava kaikille Suomessa oleskeleville ihmisille kansalaisuudesta riippumatta. Valtion on tuettava paperittomille ihmisille tarkoitettuja klinikoita. Ihmisryhmien jättäminen terveydenhuoltopalveluiden ulkopuolelle on epäinhimillistä ja lisää esimerkiksi tartuntatautien leviämistä.

8.2 Vammaisten ihmisoikeudet ja palvelut

Vasemmistonuoret ajaa fyysiseltä ja/tai henkiseltä toimintakyvyltään rajoitteisten ihmisten oikeuksia. Kaikilla tulee olla oikeus tulla nähdyksi ja kohdelluksi kokonaisvaltaisina kansalaisina ja toimijoina. Vammaispalvelujen saatavuus ei saa riippua kunnan taloudellisesta tilanteesta.

Suomen on välittömästi rafioitava YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista. Vammaisten henkilöiden itsemääräämisoikeutta on kunnioitettava esimerkiksi asuinpaikkaa ja -paikkakuntaa valittaessa. Laitosten sijaan on tuettava itsenäistä asumista ja tarjottava kodinomaisia asuntoloita. Vammaisten henkilöiden vapaa-ajan taksimatkoja on lisättävä nykyisestä.

Henkilökohtaisten avustajien palkkauskäytäntöä on selkeytettävä. Avustajan saanti ja ammattitaito on varmistettava. Henkilökohtainen avustaja on oltava mahdollista saada myös psykososiaaliseen tuen tarpeeseen sekä harrastustoimintaan ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Kaikkien kehitysvammaisten oikeus henkilökohtaiseen avustajaan on toteutettava, vaikka vammainen henkilö ei itse pystyisi sitä sanoin ilmaisemaan. Vammaisten henkilöiden mielenterveys- ja päihdehoitoon on panostettava huomattavasti nykyistä tehokkaammin.

Koulunkäynninohjaajien merkitys erityistarpeisen oppilaan koulunkäynnissä ja elämässä on huomioitava. Koulunkäynninohjaajia on oltava riittävästi niin erityisopetuksessa kuin yleisopetuksen luokillakin.

8.3 Mielenterveys- ja päihdehuollon palvelut

Avainasemassa mielenterveys- ja päihdeongelmien ennaltaehkäisyssä ovat tasa-arvoinen yhteiskunta, pienet tuloerot sekä monipuoliset mahdollisuudet kouluttautua ja hankkia toimeentulonsa haluamallaan tavalla. Ongelmiin on puututtava mahdollisimman varhain. Nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi on kehitettävä nykyistä tehokkaampia turvaverkkoja. Nuorten vapaa-ajan- ja harrastustoimintaa on tuettava. Toimiva nuorisotyö vaikuttaa osaltaan siihen, että nuorilla on vastuullisia aikuisia ympärillään ja riittävästi mielekästä päihteetöntä toimintaa.

Ennaltaehkäisevästä politiikasta huolimatta kaikkia mielenterveys- ja päihdeongelmia ei kuitenkaan pystytä ehkäisemään ennalta. Kun ihmisen mielenterveys järkkyy tai päihteiden käyttö riistäytyy hänen hallinnastaan, on päästävä hoitoon välittömästi ja jonottamatta. Elämän kriisi- ja kuormitustilanteissa on saatava tarvittaessa matalan kynnyksen keskusteluapua ja psykososiaalista tukea. Perusterveydenhuollolla tulee olla valmius tunnistaa sekä aikuisten että lasten mielenterveys- ja päihdeongelmat ja ohjata heidät asianmukaisten palvelujen piiriin. Erityisesti lapsille on oltava selkeä hoitopolku, jota pitkin heidät voidaan ohjata viipymättä asianmukaiseen hoitoon.

Psykiatrista avohoitoa on vahvistettava, sillä tällä hetkellä järjestelmämme ei pysty vastaamaan ihmisten tarpeeseen ja oikeuteen saada hoitoa ajoissa. Sekä päihde- että mielenterveysongelmasta kärsivän on saatava yhteenkietoutuneisiin ongelmiin yhtäaikaista moniammatillista hoitoa niin sanotulla yhden luukun periaatteella. Palveluiden pitää olla helposti saatavilla ja niiden pariin ohjaamisen pitää olla aktiivista.

8.3.1 Mielenterveyspalvelut

Joka neljäs suomalainen kärsii jossain vaiheessa elämäänsä mielenterveyden ongelmista. Nykyisin lähes puolet työkyvyttömyyseläkkeistä myönnetään mielenterveysongelmiin perustuen. Mielenterveysongelmat aiheuttavat Suomessa noin 10 miljardin euron kustannukset joka vuosi. Tästä 20 prosenttia tulee hoitokustannuksista ja 80 prosenttia taloudellisista menetyksistä. Lisäksi on huomioitava inhimilliset kustannukset, jotka ovat mittaamattoman suuret. Mielenterveysongelmat ovat nuorilla yleisin työkyvyttömyyden aiheuttaja.

Mielenterveysongelmien hoito on järjestettävä ensisijaisesti avohoidossa. Koko maassa on oltava tarjolla päivystäviä avohoidon mielenterveyspalveluja. Avohoidon tulee tarjota varhain, monipuolisesti ja riittävän tiiviisti tukea erilaisten ihmisten tarpeisiin. Psykiatrian poliklinikoiden lisäksi tarvitaan esimerkiksi mielekästä päivätoimintaa tarjoavia matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja, jalkautuvaa mielenterveystyötä, tukea asumiseen sekä laajempi skaala kuntoutumista tukevia hoitomuotoja. Tuettua asumista tarvitseville on oltava tarjolla riittävästi kuntoutuskoti- ja palveluasumispaikkoja.

Kuten muidenkin sairauksien kohdalla, voidaan lievät mielenterveysongelmat tai hyvässä hoitotasapainossa olevat vakavammat mielisairaudet usein hoitaa perusterveydenhuollossa. Perusterveydenhuollon osaamista ja resursseja tulisi kuitenkin vahvistaa siten, että myös siellä hoidettaville avohoitopotilaille turvataan nopea hoitoonpääsy, riittävän tiivis ja jatkuva hoitosuhde sekä laadukas ja asiantunteva hoito. Jokaisella terveysasemalla tulisi olla (asiakasmäärään suhteutettuna) yksi tai useampi mielenterveyshoitotyöhön erityisesti keskittyvä hoitoalan ammattihenkilö sekä mahdollisuus konsultoida psykiatria tarvittaessa. Myös koulu- ja opiskelijaterveydenhuollolle on taattava riittävät resurssit ja osaaminen.

Perusterveydenhuollon palvelujen lisäksi tarvitaan psykiatrista erikoissairaanhoitoa. Psykiatrisen avohoidon resursseja on lisättävä huomattavasti. Riittävän tiivis avohoitokontakti voi monessa tapauksessa ehkäistä psykiatriseen sairaalahoitoon joutumisen. Psykiatrian poliklinikan käyntien on oltava maksuttomia kaikenikäisille. Psyykelääkkeiden on oltava maksuttomia potilaalle.

Diagnoosi- ja lääkekeskeisyyden sijaan mielenterveyskuntoutujille on oltava tarjolla monipuolisesti erilaisia hoito- ja kuntoutusmuotoja. Psykoterapiaan pääsy ei saa riippua ihmisen iästä, tulotasosta tai asuinpaikasta, vaan julkisen sektorin on tarjottava maksutonta psykoterapiaa silloin, kun potilaan arvioidaan hyötyvän terapiasta. Lääkekokeilun ei pidä olla edellytyksenä terapian tai muun hoidon saamiselle. Hoitavan henkilön vaihtaminen potilaan aloitteesta tulisi mahdollistaa nykyistä varmemmin ja nopeammin, sillä henkilöiden välinen vuorovaikutus vaikuttaa vahvasti hoitosuhteen onnistumiseen.

Ääritilanteissa voidaan joutua turvautumaan psykiatriseen sairaalahoitoon. Sairaalahoitoon on tarvittaessa päästävä viipymättä – tämän turvaamiseksi on huolehdittava psykiatristen vuodeosastopaikkojen riittävästä määrästä. Psykiatrinen sairaalahoito on pyrittävä toteuttamaan yhteisymmärryksessä potilaan ja hoidon kanssa.

Vakaviin mielenterveyden häiriöihin saattaa joskus liittyä riski oman tai muiden turvallisuuden vaarantamisesta, joten ääritilanteissa voidaan joutua turvautumaan tahdosta riippumattomaan sairaalahoitoon eli niin sanottuun pakkohoitoon. Tällöin tulee kiinnittää erityistä huomiota potilaan oikeusturvan ja itsemääräämisoikeuden toteutumiseen. Mahdollisia rajoite- ja pakkotoimia tulee käyttää ainoastaan silloin, kun muut keinot ovat riittämättömiä.

Mielenterveyslakia tulee uudistaa siten, että se tarjoaa nykyistä paremman suojan mielivaltaa vastaan ja mahdollistaa ulkopuolisen lääkärin mielipiteen kuulemisen eri tilanteissa. Pakkohoitopäätöksestä on voitava tehdä valitus, johon on saatava vastaus kohtuullisen määräajan kuluessa.

Mielenterveyden häiriöihin liittyvästä stigmasta on päästävä eroon. Kohtaamansa syrjinnän lisäksi mielenterveyspotilaat monesti antavat itse itselleen rankimman leiman. Asenteisiin voidaan vaikuttaa esimerkiksi koulun terveystiedon tunneilla, joilla tulisi kertoa sekä ruumiin että mielen terveydestä ja sairauksista. Mielenterveyspalveluita pitää voida hakea ilman pelkoa leimautumisesta.

Yhteiskunnan tulee tarjota tukityöpaikkoja osana kuntoutusta ja ehkäistä mielenterveyskuntoutujien eristämistä muusta yhteiskunnasta. Myös mielenterveyskuntoutujien mahdollisuuksia jaksamisen huomioivaan osa-aikatyöskentelyyn ja -opiskeluun tulee lisätä.

8.3.2 Päihdehuolto

Ennaltaehkäisevän päihdetyön lisäksi on tarjottava oikeanlaista hoitoa ja apua eri kohderyhmille. Hoitojonojen pidentyminen on pysäytettävä.

Yksilöllisesti räätälöityä ja päihdehoitoa tulee olla saatavilla kaikille sitä haluaville ja tarvitseville. Päihteidenkäyttäjien tulee päästä vieroitushoitoon ja tämän jälkeen kokonaisvaltaiseen psykososiaaliseen kuntoutukseen jonottamatta. Päihderiippuvaisten hoitoa ja hoitoketjua on kehitettävä yhä kuntouttavampaan suuntaan. Myös päihderiippuvaisten lähiomaisille, etenkin lapsille ja nuorille, on oltava tarjolla kattavasti hoitoa ja kuntoutusta sukupolvelta toiselle siirtyvän syrjäytymiskierteen ehkäisemiseksi.

Jokaisesta kaupungista tulisi löytyä vähintään yksi huumeiden ongelmakäyttäjille suunnattu matalan kynnyksen sosiaali- ja terveysneuvontapiste, jossa suonensisäisten huumeiden käyttäjillä on mahdollisuus vaihtaa käytetyt neulat ja ruiskut puhtaisiin. Lääkkeillä toteutettavaan korvaus- ja ylläpitohoitoon tulee päästä jonottamatta, ja lääkehoidon ohella tulee tarjota psykososiaalista tukea ja kuntoutusta.

Kaikissa vankiloissa on oltava mahdollisuus sekä aloittaa että jatkaa lääkkeisiin perustuvia korvaus- ja ylläpitohoitoja huumausaineiden käyttäjille. Myös lääkkeettömien hoitomuotojen sekä vieroitushoitojen on oltava kaikkien vankien saatavilla. Huumerikollisuutta ei katkaista jyrkällä kriminaalipolitiikalla vaan tarjoamalla käyttäjille riittävää ja pitkäkestoista hoitoa. Koska suonensisäisten huumeiden käytöstä johtuvat tartuntataudit ovat vankien keskuudessa erittäin yleisiä, on vankiloissa järjestettävä neulojen vaihtoa. Se vähentää paitsi tautien leviämistä myös vankeinhoidon terveydenhoitokuluja.

9. Päihteet yhteiskunnassa

Vasemmistonuorten tavoitteena on vastuullinen alkoholipolitiikka ja tupakoinnin huomattava väheneminen yhteiskunnassa. Huumepolitiikan kulmakivenä tulee olla Suomen virallisen huumepoliittisen strategian mukainen haittojen vähentämisen politiikka.

9.1 Päihteidenkäytön ennaltaehkäisyyn on panostettava

Koulujen ja muiden kasvattajien päihdevalistusta tulisi kehittää siten, että eri päihteiden (niin huumeiden kuin alkoholin) vaikutuksista ja niiden käyttöön liittyvistä riskeistä kerrottaisiin totuudenmukaisesti. Huumevalistus on ollut perinteisesti melko moralisoivaa ja riskikeskeistä, mutta pelottelu tai salailu ei useinkaan johda toivottuun lopputulokseen. Päihteidenkäytön haittoja ei tule paisutella tai vähätellä. Pelkän täysraittiuden korostamisen sijaan tulisi puhua myös kohtuukäytöstä.

Päihdevalistusta tulisi kohdentaa nykyistä enemmän myös aikuisväestölle. Eri aloilla työskentelevillä sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöillä tulee olla nykyistä parempi valmius ja aktiivisempi ote asiakkaan päihdeongelman varhaiseen tunnistamiseen, kohdennetun päihdevalistuksen antamiseen ja tarvittaessa päihdepalvelujen piiriin ohjaamiseen.

Päihdevalistukseen on sisällytettävä myös huumeiden käytön yhteiskunnallinen näkökulma. Valistuksessa tulisi tiedottaa, että päihteiden käyttö ei ole pelkästään yksityisasia, vaan korostaa myös laittoman huumekaupan globaaleja vaikutuksia.

9.2 Alkoholi

Uusien alkoholin sääntelytoimenpiteiden käyttöönottoa tai vanhoista luopumista tulee arvioida sen mukaan, millaisia vaikutuksia ratkaisulla on alkoholinkäytöstä aiheutuviin haittoihin. Ratkaisujen tulee aina pohjautua tutkimustietoon.
Alkoholijuomien verotus tulee pitää korkeana, erityisesti väkevien alkoholijuomien osalta. Anniskelun arvonlisäverotus tulee säätää matalammaksi. Tämä kannustaa ihmisiä käyttämään alkoholia ennemmin valvotuissa olosuhteissa kuten ravintoloissa kuin kotona. Ravintoloiden edellytyksiä vastuullisen alkoholinkäytön valvontaan tulee lisätä. Ravintoloiden aukioloaikoja ei tule rajoittaa nykyisestä. Suomen pitää ajaa aktiivisesti Euroopan laajuista yhtenäistä ja vastuullista alkoholipolitiikkaa. Suomen korkean verotuksen malli täytyy saada myös muualle Eurooppaan.

Vahvojen alkoholijuomien myynti tulee jatkossakin säilyttää valtion monopolina, mikä on pohjoismaalaisittain tyypillinen ratkaisu ja osoittanut toimivuutensa myös Suomessa. Monopolin purkaminen lisäisi alkoholin kulutusta, ja näin ollen myös alkoholinkäytön aiheuttamia haittoja ja kustannuksia. Alueellisen tasavertaisuuden nimissä Alkon jakeluverkkoa ei ole syytä pitää harvana.

Alkoholin myynnin ikärajoista on syytä pitää kiinni. Alkoholia myyvien kauppojen, kioskien ja anniskelupaikkojen toimintaa tulee valvoa tiukemmin. Henkilökunnan koulutusta pitää parantaa, jotta alkoholia ei myydä alaikäisille.

9.3 Tupakka

Tupakka on alkoholin ohella yksi yhteiskuntamme suurimpia kansanterveydellisiä ongelmia. Tupakkapolitiikan tiukka nykylinja on kansanterveydellisesti ja –taloudellisesti perusteltua ja järkevää. Se ei saa kuitenkaan johtaa ylilyönteihin, kuten tupakoitsijoiden syrjimiseen työelämässä tai esimerkiksi asuntoa hankittaessa.

Suomessa tupakkavero on oikeutetusti korkea, sillä tupakkaverolla katetaan terveydenhuollon kustannuksia. Tupakkaverossa on myös korottamisen varaa.

Euroopan tasolla pitäisi pystyä sopimaan yhteisistä toimista ylikansallisia tupakkayrityksiä vastaan.

Uusien tupakkalakien sijasta on keskityttävä sellaisen asenneilmapiirin luomiseen, jonka tavoitteena on tupakoinnin huomattava vähentäminen. Työnantajia on kannustettava tukemaan työntekijöitään tupakoinnin lopettamisessa.

9.4 Huumeet

Huumeeton yhteiskunta on utopia. Sen sijaan huumeiden käytön haittoja yhteiskunnalle ja yksilölle pystytään vähentämään merkittävästi. Suomen huumepolitiikan suunnan on oltava haittojen vähentäminen, ei käyttäjiin kohdistuvien kontrolli- ja pakkokeinojen lisääminen.

Haittojen vähentämisen politiikka lähtee liikkeelle siitä, että huumeet ovat valitettavasti tulleet jäädäkseen länsimaisiin yhteiskuntiin. Yhteiskunnan pitää siis keskittää voimavaransa siihen, että huumeista koituisi yksilöille mahdollisimman vähän kuolemantapauksia ja sairastumisia. Yhteiskunnallisia haittoja, kuten rikollisuutta ja kohonneita terveydenhuollon kustannuksia, pitäisi myös vähentää. Oleellista on turvata päihderiippuvaisten pääsy vieroitushoitoon ja kuntoutukseen sekä haittoja vähentävien palvelujen piiriin.

Käyttäjien rankaiseminen on osoittautunut varsin tehottomaksi keinoksi ehkäistä huumeiden käyttöä. Suomessa tulisikin ottaa käyttöön niin sanottu Portugalin malli, jossa huumausaineiden käytöstä ja/tai vähäisestä hallussapidosta kiinni jääminen ei johda rikosoikeudellisiin seuraamuksiin, vaan tehokkaaseen ja tarkoituksenmukaiseen hoitoon ohjaukseen. Yhteiskunnalle tulee aina halvemmaksi ohjata päihderiippuvainen hoitoon kuin antaa tämän sortua rikoskierteeseen. Rangaistus ja siitä rikosrekisteriin jäävät merkinnät voivat pahimmassa tapauksessa olla alku syrjäytymiskierteelle. Huumeiden myynti ja salakuljetus säilyisivät edelleen rangaistavina.

Globaalin huumeongelman syyllinen ei ole yksittäinen käyttäjä tai huumekasvien viljelijä, vaan huumekauppaa käyvä järjestäytynyt rikollisuus sekä toiminnan mahdollistavat ja sitä rahoittavat tahot. On hyödytöntä tuhota näyttävästi huumeviljelmiä, kun samaan aikaan katsotaan läpi sormien veroparatiisien kautta pestävää huumerahaa.

Suomi on YK:n ja muiden kansainvälisten yhteisöjen jäsenenä vaikuttamassa globaalin huumepolitiikan linjauksiin. Yhdysvaltojen ajama maailmanlaajuinen huumesota on vain kärjistänyt huumekauppaan liittyviä ongelmia. Suomen on YK:ssa pyrittävä aktiivisesti siihen, että kansainvälisen huumepolitiikan suuntaa tarkistetaan. Huumesodasta ja väkivaltaan perustuvista keinoista on siirryttävä globaaliin haittojen vähentämiseen. Huumeongelmaan ei saada helpotusta, ellei huumerahojen pesuun erikoistuneita veroparatiiseja saada kuriin. Siksi Suomen on kansainvälisessä politiikassa tähdättävä veroparatiisien lopettamiseen.

Uusien toimenpiteiden vaikutusta yhteiskuntaan ja huumeongelmaan tulee arvioida säännöllisesti. Kotimaisten sekä kansainvälisten kokemusten tulee muodostaa perusta tulevaisuuden ratkaisuille.