Vasemmistonuorten ympäristöpoliittinen asiakirja on hyväksytty Vasemmistonuorten hallituksen kokouksessa 10.–11.11.2012.

Vasemmistonuorten tavoitteena on turvata elinkelpoinen maapallo kaikille ihmisille, tuleville sukupolville ja kaikille eliölajeille. Ympäristöongelmat ja sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus ovat vahvasti kytköksissä toisiinsa. Teollisuusmaiden vuosikymmenten kulutusjuhla on muuttunut hälyttäväksi ilmaston lämpenemiseksi, joka uhkaa pahimmin jo entisestään heikossa asemassa olevia. Koska maapallon kestokyky on rajallinen, jatkuvan talouskasvun mahdottomuus on lopultakin tunnustettava. Sen tilalle voimme saada jotain parempaa; luonnon ja ihmisten hyvinvoinnin menestyksemme mittarina.

1 Rakenteet ja yhteiskunta

Vastuu ympäristöstä koskee kaikkia. Ympäristönäkökulma on otettava huomioon kaikilla päätöksenteon tasoilla eikä se saa olla taloudelle alisteinen esimerkiksi kilpailutuskriteerinä. Kansalaisilla on oltava mahdollisuus vaikuttaa lähiympäristöään koskeviin päätöksiin osana toimivaa lähidemokratiaa. Päätöksenteon on oltava avointa ja elinkeinoelämän kytkösten läpinäkyviä. Ympäristöhallinnon tulee olla riippumaton muista viranomaisista ja sen resursseja tulee lisätä.

Yksilöiden kulutusvalintojen sijaan ympäristöongelmat ratkaistaan yhteiskunnallisella päätöksenteolla. Tuotantoa tulee ohjata lainsäädännöllä, verotuksella ja maataloustuilla ympäristöystävällisempään ja eettisempään suuntaan. Kuluttajilla on oltava mahdollisuus ympäristöystävällisiin valintoihin tulotasosta riippumatta.

Ympäristökasvatuksen on sisällyttävä kaikille koulutusasteille päivähoidosta alkaen. Tavoitteena on oltava tiedostavan luontosuhteen kehittyminen ja ympäristöä kunnioittavan elämäntavan omaksuminen. Ympäristökasvatusta tulee sekä toteuttaa itsenäisenä oppisisältönään että sisällyttää eri oppiaineisiin ja arjen käytäntöihin. Opettajankoulutukseen on lisättävä pakollista ympäristökasvatuksen opetusta.

Terveellinen ympäristö on ihmisoikeus. Ympäristöongelmat ylittävät valtioiden rajat ja koskevat myös alueita, jotka eivät kuulu millekkään maalle. Kansainvälistä yhteistyötä on kehitettävä niin, ettei saastuttamista ole mahdollista ulkoistaa köyhempiin maihin. Saastuttaja maksaa -periaate on ulotettava lainsäädännössä myös alihankkijoihin, ja yritysten on oltava selvillä ja annettava tietoa koko tuotantoketjusta. Monikansallisia ympäristöongelmia ja -rikoksia käsittelemään tarvitaan kansainvälinen ympäristötuomioistuin.

2 Ilmasto

Ilmastonmuutos on aikamme suurimpia haasteita. Ilmastonmuutos tulee ottaa huomioon kaikessa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Ilmastopäästöjen vähentäminen on välttämätöntä niin ympäristön, ihmisoikeuksien kuin taloudenkin kannalta. Viime vuosikymmenten aikana ilmaston lämpeneminen on kiihtynyt historiallisen nopealla tahdilla. Ilmastonmuutoksen seurauksia on jo nyt nähtävissä muun muassa pohjoisnavan jääpeiten nopeassa hupenemisessa, trooppisten myrskyjen voimistumisessa sekä sademäärien muutoksissa. Ilmastotieteessä vallitsee yhteisymmärrys siitä että ihmisen toimet aiheuttavat ilmastonmuutosta. Tehdyissä ilmastomalliajoissa on todettu, että 1900-luvun toisella puoliskolla tapahtunut keskilämpötilan nousu johtuu valtaosin ihmiskunnan kasvihuonekaasujen eli hiilidioksid-, metaani- ja dityppioksiidipäästöjen määrän kasvusta. Näiden päästöjen vähentäminen on välttämätöntä, jotta ilmastonmuutosta on mahdollista hidastaa. Ainoastaan siten voimme pyrkiä välttämään palautekytkentöjen vahvistamaa lämpenemistä, jota on mahdotonta hidastaa ihmisten toimilla.

Ilmastopolitiikan pitää perustua resurssien ja päästövähennysten oikeudenmukaiseen jakoon. Oikeudenmukaisessa jaossa on otettava huomioon ainakin historialliset ja nykyiset päästöt, päästöjenvähennyspotentiaali sekä käytettävissä olevat resurssit. Vastuu päästöjen vähentämisestä tulee olla niin globaalilla kuin kansallisella tasolla ensisijaisesti niillä, joilla on siihen parhaimmat resurssit. Päästöjen vähentämiseksi tarvitaan sääntelyä sekä kansainvälisellä että kansallisella tasolla. Asettamalla päästöille vero tehdään päästöjen aiheuttamisesta kalliimpaa. Se tekee energiansäästöstä ja uusiutuvasta energiasta kannattavampaa, ja suuntaa näihin liittyvät investoinnit kohti vähäpäästöisyyttä. Tuotteet ja toiminnot, jotka vaativat paljon päästöjä, muuttuvat kalliimmiksi, ja tuotteet ja palvelut, jotka ovat pienipäästöisiä, säilyvät entisellään, jolloin ne ovat suhteessa halvempia. Päästöveron tuotot voidaan käyttää tulonsiirtoina, jotta ilmastotoimet eivät heikennä köyhimpien asemaa. Teollisuusmaat ovat tuottaneet suurimman osan ilmastopäästöistä, mutta vahvimmin seuraukset näkyvät kehittyvissä maissa muun muassa aavikoitumisen, kasvukausien muutosten, sateisuuden muutosten ja vedenpuutteen muodossa.

Teollisuusmailla on suuremmat historialliset päästöt ja useimmiten suurimmat päästöt asukasta kohden. Niiden tulee siksi kantaa isompi vastuu päästöjen vähentämisestä. Kyse on ilmasto- tai pikemminkin ympäristövelasta, jonka ongelman pääaiheuttajien tulee maksaa takaisin saastuttaja maksaa -periaatteen mukaisesti. Lähtökohtana velan takaisinmaksulle on, että päästöjä tuottavat maat sitoutuvat vähentämään päästöjä omassa maassaan ilmastotieteen edellyttämässä tahdissa ja määrässä. Suomen kaltaisille teollisuusmaille tämä tarkoittaa päästöjen vähentämistä vähintään 40 % vuoteen 2020 ja 95 % vuoteen 2050 mennessä vuoden 1990 tasosta. Näillä päästövähennystoimilla maapallon keskilämpötilan nousu on mahdollista yrittää rajata kahteen asteeseen esiteolliseen aikaan verrattuna. Kahden asteen alla pysyminen on tärkeää, jotta palautekytkentöjen aktivioitumisen todennäköisyys laskee ja ilmastonmuutos ei riistäydy käsistä. Tavoitteena on että kaikkien maiden ympäristöpäästöt olisivat kestävällä tasolla vuoteen 2050 mennessä.

Suomen ilmastovastuu koostuu yllämainituista päästövähennyksistä ja kehittyvien maiden ilmastopoliittisten tavoitteiden tukemisesta. Ilmastovelan maksamiseksi takaisin on tuettava kehittyvien maiden sopeutumista ilmastonmuutoksen aiheuttamiin seurauksiin sekä toimia, joilla muutosta hidastetaan. Tavoitteena on hyvinvoinnin saavuttaminen ilmastopäästöt minimoiden. Tämän on tapahduttava kehitysyhteistyömäärärahoista erillään olevan ilmastorahoituksen kautta. Matalapäästöisen teknologian laajan käyttöönoton sekä ilmastoystävällisemmän maatalouden edistämiseksi on tärkeää ajaa näiden teknologioiden immateriaalioikeuksista luopumista samalla tavalla kuin on tehty aidslääkkeiden kanssa. Ilmastopakolaisten asemaa on parannettava. Kaikkien EU-maiden on lisättävä ilmastonmuutoksen aiheuttamat ympäristötuhot turvapaikan saamisen ehtoihin ja maan sisäisten pakolaisten asemaa on parannettava kansainvälisellä sopimuksella.

2.1. Päästövähennystoimet

Päästöjen vähentämiseksi on hyödynnettävä eri ohjauskeinoja. Suomen on toimittava sitovien kansainvälisten ja kansallisten tavoitteiden aikaansaamiseksi ja ohjattava niin energiantuotantoa, rakentamista, luonnonvarojen hyödyntämistä kuin kulutusta verotuksen, tukien, määräysten ja neuvonnan kautta.

Suomen on toimittava riittäviin päästövähennystavoitteisiin velvoittavan kansainvälisen ilmastosopimuksen aikaansaamiseksi YK:n sopimusjärjestelmän puitteissa sekä YK:n oman ympäristöjärjestön perustamiseksi kansainvälisen ympäristötyön vahvistamiseksi. Päästökaupasta on siirryttävä kohti kansainvälisiä päästöveroja ja sitovia suosituksia. Päästökauppa on markkinaehtoisena mekanismina epäonnistunut vähentämään päästöjä päästöoikeuksien määrän ollessa liian suuri. Suomen on vaadittava EU:n jäsenmaiden sitoutumista nykyistä kunnianhimoisempiin päästövähennystavoitteisiin.

Kansallisella tasolla on otettava käyttöön ilmastolaki päästövähennystyön ohjaamiseksi ja ulottamiseksi kaikkiin hallinnonaloihin. Ilmastolaki tuo sitovat päästöbudjetit, joiden kautta saadaan johdonmukaisuutta ja kustannustehokkuutta päästöjen vähentämiseen. Keräämällä kaikki päästönvähennystoimet samaan prosessiin on helppo verrata niitä toisiinsa ja kohdentaa toimet fiksusti. Samaan aikaan sitovien tavoitteiden tekeminen tasaisin väliajoin päivitettävissä budjeteissa antaa selkeän signaalin kaikille, ja on helpompi tehdä investointeja ja valita suuntaa kunnalle tai yritykselle. Kansallisen ilmastolain lisäksi kaikissa kunnissa on laadittava valtuustotason sitova ilmastostrategia, joka ohjaa kunnallista ilmastopäästövähennystyötä. Päästövähennystyön tukemiseski on sitouduttava laajaan kansalliseen investointiohjelmaan, jonka tavoitteena on hiilineutraalin yhdyskunta- ja elinkeinorakenteen luominen. Ilmastonmuutos ja päästövähennykset tarjoavat myös mahdollisuuksia teollisuudelle ja uusia työpaikkoja esimerkiksi puurakentamisen ja tuulivoiman aloilla.

2.2 Energiatehokkuus

Energian säästäminen on ensisijainen energiapoliittinen tavoite, jonka lisäksi tulee monipuolisesti käyttää eri uusiutuvia energiamuotoja. Kustannustehokkain tapa vähentää päästöjä ja energiankulutusta on energiatehokkuuden lisääminen. Kansainvälisen energiajärjestön IEA:n mukaan jopa puolet globaaleista päästövähennystavoitteista olisi mahdollista saavuttaa energiatehokkuutta lisäämällä. Valtion on tuettava nopeaa siirtymistä energiatehokkaimpien teknologioiden käyttöönottoon suomalaisessa teollisuudessa ja yrityksissä. Lainsäädännön on vaadittava energiatehokkuutta kaikessa uudisrakentamisessa. Vuoden 2017 mennessä kaikki uudisrakennukset ovat matalaenergiataloja ja vuoteen 2020 mennessä talot ovat nollaenergiataloja, joista 5 % ovat plusenergiataloja. Rakennuskanta uudistuu niin hitaasti, että on myös parannettava olemassaolevien rakennusten energiatehokkuutta. Tämän kautta voidaan luoda paljon uusia työpaikkoja.

3 Luonnon monimuotoisuus

Monimuotoisuuden väheneminen on yksi suurimmista maailmanlaajuisista ongelmista. Luonnontilaisten alueiden ottaminen talouskäyttöön muuttaa elinympäristön kelvottomaksi siitä riippuvaisille lajeille. Luonnonympäristö pirstoutuu liian pieniksi saarekkeiksi liian kaukana toisistaan, köyhtyy lajistoltaan ihmistoiminnan seurauksena tai häviää kokonaan. Elinympäristöjen ja lajien monimuotoisuuden köyhtyminen tapahtuu samaan tapaan ympäri maailmaa, ja sen seurauksena tuhannet lajit ovat kuolemassa sukupuuttoon. Luonnon itseisarvoa on kunnioitettava, eikä toisten lajien oikeutta olemassaoloon saa riistää. Elinympäristöjen tuhoutuminen heikentää ekosysteemipalveluja, kuten tulvien ja kuivuuden säätelyä, ja lajiston köyhtymisellä on odottamattomia vaikutuksia. Monimuotoisuuden suojelu on siksi myös ihmisen etu.

3.1 Metsät

Metsäpolitiikan on turvattava sekä metsäluonnon monimuotoisuus että metsien monipuolinen käyttö. Tavoitteena tulee olla metsien suojeluprosentin nostaminen, mutta myös maanlaajuisesti kattava luonnontilaisten metsien suojeluverkosto. Tällä hetkellä Suomen metsistä 13 % on suojeltu, mutta suojellut metsät sijaitsevat lähinnä Pohjois-Suomessa. Vanhoista ja luonnontilaisista metsistä riippuvaiset lajit tarvitsevat sirpaleiden sijaan lajityypillisesti riittäviä luonnontilaisia metsäalueita, jotka ovat kytkeytyneet toisiinsa, jotta geneettinen monimuotoisuus säilyy. Maanlaajuisesti kattava suojelu takaa myös ihmisten tasa-arvoiset mahdollisuudet luonnontilaisten metsien virkistyskäyttöön. Jäljellä olevien vanhojen metsien lajiston elinvoimaa lisää, kun panostetaan metsäsaarekkeiden reunoilla olevien nuorempien metsien ennallistamiseen. Suojelualueet eivät riitä lajien säilymiseen, vaan kaiken metsänhoidon täytyy olla monimuotoisuutta säilyttävää. Erityisesti Etelä-Suomen metsien luontotyypeistä moni on uhanalainen. METSO-ohjelmalle (Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma) täytyy osoittaa riittävät resurssit.

Metsien kaikki käyttömuodot, kuten virkistyskäyttö, metsätalous, monimuotoisuuden suojelu, marjastus, matkailu ja poronhoito tulee ottaa huomioon metsän käytöstä päätettäessä. Paikallisten asukkaiden ja järjestöjen mielipiteet on otettava huomioon valtion omistamien metsien käyttöä suunniteltaessa. Metsänomistajia on tiedotettava vaihtoehtoisista metsänkäyttötavoista, vapaaehtoisesta suojelusta ja monimuotoisuuden huomioivasta metsänhoidosta.

Sademetsien suojelu on äärimmäisen tärkeää, sillä monimuotoisen luontonsa lisäksi ne sitovat hiilidioksidia. Papua-Uudessa-Guineassa, Brasiliassa ja Indonesiassa maailman hienoimpia metsiä hakataan selluksi ja pois soijapeltojen ja palmuöljyplantaasien tieltä. Hakkuut ovat usein laittomia. Ylikansallisten metsäyhtiöiden on luovuttava hallinnoimistaan alueista esimerkiksi Brasiliassa. Maat kuuluvat paikalliselle väestölle, eivät metsä- ja viljelyteollisuutta harjoittaville suuryhtiöille. Kasvava väestö tarvitsee kehitysmaissa rakennustilaa ja peltoja, mutta sademetsien hakkaaminen tarjoaa tätä vain muutamaksi viljelykerraksi, minkä jälkeen maaperä ei ole enää tuottavaa. Väestön ja ekosysteemin tarpeet tulee sovittaa yhteen. Teollisuusmaiden tulee tukea kehitysmaita vaihtoehtoisten toimeentulotapojen sekä kestävien viljelymetodien löytämisessä.

Suomessa myydään paljon sademetsäpuuta muun muassa parkettina ja puutarhahuonekaluina. Sademetsätuotteiden tuonti ja myynti on kiellettävä välittömästi. Elintarviketeollisuudessa ja bioenergian tuotannossa käytetään sademetsistä peräisin olevaa palmuöljyä, jonka viljelyn tieltä raivataan suuria määriä sademetsiä. Palmuöljyn käytöstä on luovuttava.

Kansainvälistä metsäsertifiointijärjestelmää on kehitettävä ja valvottava. Nykyisellään useimmat sertifikaatit eivät tarkoita juuri mitään. Kansainvälistä metsäsopimuspolitiikkaa on tiukennettava. Sopimukset ovat nyt usein liian vapaasti tulkittavissa, eikä niillä ole riittävää laillista sitovuutta. EU:n ja YK:n tulee valvoa sopimusten noudattamista ja niiden rikkomisesta tulee seurata sanktioita. Maailman valuuttarahaston (IMF) tulee huomioida rahoituksessaan ja politiikassaan ympäristövaikutukset, samoin Maailman kauppajärjestön (WTO), jonka ajama kaupan vapauttaminen vauhdittaa metsien tuhoutumista erityisesti kehitysmaissa.

3.2 Suot

Suomi on maailman soisin maa, sillä kolmannes maamme pinta-alasta on ollut suota. Silti suotyypeistä yli puolet on todettu uhanalaisiksi. Puolet Suomen suopinta-alasta on ojitettu maa- ja metsätalouskäyttöön, tekoaltaat ovat haudanneet alleen suuria suoalueita ja turve-energia tarvitsee soiden turpeen poltettavakseen. Etelä- ja Itä-Suomessa suoluonnon tila on kaikkein heikoin, sillä siellä noin 90 % soista on ojitettu, ja lähes kaikki Etelä-Suomen suotyypit ovat uhanalaisia. Jäljellä olevia soita on suojeltava, jotta eri suotyyppien monimuotoisen lajiston säilyminen voidaan turvata. Ennallistamalla voidaan lisätä suolajien elinmahdollisuuksia. Ennallistamistyöhön on varattava riittävät resurssit ja pyrittävä palauttamaan kokonaisten valuma-alueiden toiminta lähemmäksi luonnontilaa.

Suot ovat äärimmäisen tärkeitä myös ilmastonmuutoksen näkökulmasta. Ne sitovat ilmakehän hiilidioksidia, ja turpeessa on vuosituhansien ajalta varastoitunutta hiiltä, jota turpeenpoltto vapauttaa ilmakehään. Turpeen takuuhinta on poistettava ja sen käyttö energianlähteenä on syytä lopettaa sekä ilmastonmuutoksen että monimuotoisuuden vuoksi.

3.3 Metsästys

Metsästys on parhaimmillaan ekologinen tapa hankkia liharavintoa, ja petoeläinten harvinaistumisen vuoksi joidenkin lajien kantoja täytyy säädellä metsästyksen avulla. Riistalajien metsästyskiintiöiden taustalla ei saa olla perusteeton viha ja pelko tiettyä eläinlajia kohtaan, vaan niiden täytyy perustua tieteellisiin tutkimuksiin lajien kannanvaihteluista. Monet Suomen petoeläimistä ovat harvinaistuneet, kun ennakkoluulot ja väärä tieto ovat ohjanneet metsästystä. Susikannan elpymiseksi kiintiökaatoluvista pitää luopua, ja salametsästykselle tulee säätää nykyistä kovemmat rangaistukset. Metsäkanalintujen metsästyskiintiöiden tulee olla kestävällä tasolla.

3.4 Rannat ja sisävesistöt

Rannat ja sisävesistöt ovat Suomessa monien uhanalaisten lajien tärkeimpiä elinalueita. Rannat eivät kestä enempää rakentamista, joten kuntien täytyy kaavoituksessaan jättää rannat vapaaseen virkistyskäyttöön. Suomen täytyy myöntää poliittisella tasolla rannikkovesien huono tila sekä asettaa rajat maatalouden, teollisuuslaitosten, yhdyskuntien ja kalankasvattamoiden aiheuttamille päästöille.

Vesistöjen monimuotoisuuden kannalta rehevöitymisen ehkäiseminen on tärkeää. Vastuu Suomen rannikkovesistä on Suomella itsellään. Maailmanlaajuisesti rannikkoalueiden lisäsuojeluun on panostettava, ja suojelua valvomaan on perustettava ylikansallisia elimiä. Suomen luonnontilaiset purot ja niiden reunamat ovat erityisen rikkaita elinympäristöjä. Siksi ne ja luonnontilaisen kaltaiset purot tulee suojella uudella vesilailla. Järvien suojelua on tehostettava. Suomen järvet ovat matalia ja siksi erityisen alttiita muun muassa rehevöitymiselle ja siitä johtuvalle happikadolle.

Suomen sisävesilajeista saimaannorppa on edelleen erittäin uhanalainen, ja toimet sen suojelemiseksi ovat jääneet taloudellisten näkökulmien jalkoihin. Norpan esiintymisalueilla on välittömästi toimeenpantava ympärivuotinen verkkokalastuskielto, jotta norppakannan säilyminen voidaan turvata.

3.5 Meret

Maatalouden ja teollisuuden päästöt, liikakalastus, riskialttiit rahtikuljetukset ja vilkas matkustajaliikenne, merenpohjan mineraalien ja luonnonvarojen hyödyntäminen sekä ilmastonmuutos ovat kaikki osaltaan saattaneet meret kriittiseen tilaan. Merten hallinnointi on otettava kansainvälisen yhteisön asiaksi, ja hallinnon pilkkominen eri sektoreille on lopetettava. Merten luonnonvarojen käytöstä on tehtävä ekologisesti kestävää ja sosiaalisesti vastuullista. Maailman merialueille on luotava riittävä merensuojelualueiden verkosto. Öljynporaus arktisilla merialueilla tulee kieltää, sillä pohjoiset olosuhteet lisäävät vakavan öljyonnettomuuden uhkaa kohtuuttomasti.

Liikakalastus uhkaa maailmanlaajuisesti sekä meriluonnon monimuotoisuutta että rannikkojen asukkaiden ruuansaantia. Kalakantoja verotetaan nopeammin kuin ne ehtivät uusiutua, minkä seurauksena useimpien taloudellisesti hyödynnettyjen kalalajien kannat ovat vaarantuneet. Varsinaisten saalislajien lisäksi teollisen mittakaavan kalastus on vaarassa aiheuttaa monien muidenkin merilajien sukupuuton. Kolme neljäsosaa pyydetyistä merenelävistä on sivusaalista, ja heitetään siksi kuolleena takaisin mereen. Kansainvälisten sopimusten avulla tulee kieltää pohjatroolaus ja rajoittaa kalastus ekologisesti kestäviin mittasuhteisiin.

Itämeri on yksi maailman saastuneimpia merialueita ja Suomenlahti sen saastunein osa. Itämeren haavoittuvuus on veden määrän, mataluuden ja huonon vaihtuvuuden takia hyvin suurta. Suomen tulee vähentää varsinkin maataloudesta aiheutuvia päästöjään. Suomen on saavutettava omat päästötavoitteensa ja haastettava muut maat, erityisesti Puola ja Venäjä, huolehtimaan paremmin omista vesistösaasteistaan. Itämeren pahin uhka on rehevöityminen. Muita uhkia ovat muun muassa haitalliset aineet, öljypäästöt sekä onnettomuudet. Ravinnepäästöjä on vähennettävä panostamalla jäteveden puhdistukseen sekä päästövähennyksiin maataloudessa, liikenteessä ja teollisuudessa.

3.6 Perinnebiotoopit ja viheralueet

Lajistoltaan erityisen monipuolisten perinneluontotyyppiemme niittyjen, ketojen, hakamaiden umpeenkasvu on merkittävä tekijä lukuisten kasvilajien uhanalaistumiselle. Siirtymällä tehdasmaisesta karjanpidosta kestävämpään eläinten hoitoon, voidaan karjataloutta hyödyntää myös perinnebiotooppien hoidossa. Luontaistaloutta kohti karjanhoidossa – eläimet laiduntavat ja syövät niittyrehua enemmän ja käyttävät vähemmän ihmisravinnoksi kelpaavaa kasvisruokaa ja peltopinta-alaa. Perinnebiotooppien hoitoon on osoitettava myös rahoitusta käytettäväksi maisemanhoitoon lisäämällä ympäristötukien erikoistuettuja kohteita. Umpeenkasvamisen ja rehevöitymisen uhkaamia niittyjä tulee ennallistaa ja uusia niittyjä perustaa monimuotoisiksi elinympäristöiksi maaseudulle ja kaupunkien yhteyteen. Perinneluontotyyppien hoidossa tulee hyödyntää monipuolisesti maatalouden, ympäristö- ja kansalaisjärjestöjen sekä valtion ja kuntien toimijoita.

Kuntien kaavoituksessa tulee huomioida riittävät viheralueet, joiden suunnittelussa huolehditaan nykyistä monilajisemmasta viherympäristöstä. Kaupunkimetsiä ja vähän muokattuja metsänkaltaisia viheralueita tulee säilyttää asutuksen läheisyydessä, niittämällä hoidettujen maisemapeltojen ja niittyjen määrää tulee lisätä myös asuinkeskusten läheisyydessä. Glyfosaattivalmisteiden käytöstä kaupunkien ja kuntien viheralueiden hoidossa tulee luopua kokonaan.

4 Luonnonvarojen hyödyntäminen

4.1 Energiantuotanto

Uusiutumattomien luonnonvarojen käyttö energianlähteenä ja raaka-aineena on johtanut ilmaston lämpenemiseen, saastumiseen ja näiden luonnonvarojen yhä niukempaan saatavuuteen. Fossiilisten polttoaineiden käytöstä on luovuttava mahdollisimman nopeasti. Se vaatii energiansäästöä, uusiutuvien energianlähteiden käyttöönottoa ja raaka-aineiden kierrätystä.

Kaikki jo tunnetut uusiutuvan energian lähteet tulee ottaa käyttöön ja keskittää rahoitus sekä vanhojen että vielä tuntemattomien uusiutuvien energianlähteiden tutkimukselle ja kehitykselle. Uusiutuvia energianlähteitä pitää verottaa kevyemmin kuin uusiutumattomia. Suomessa potentiaalisia tapoja fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämiselle ovat ennen kaikkea energiatehokkuuden parantaminen, tuulivoima ja kotimainen bioenergia. Maalämpöä voitaisiin käyttää nykyistä laajemmin pientalojen lisäksi myös liike- ja toimistorakennuksissa. Aurinkoenergian käyttö on mahdollista kesäaikaan Suomessakin, mutta maailmanlaajuisesti aurinkoenergiaa voitaisiin käyttää monissa valtioissa ympäri vuoden. Muualla maailmassa esimerkiksi aalto-, vuorovesi- ja geotermisen energian avulla voidaan korvata fossiilisten polttoaineiden käyttöä.

Uusiutuvien luonnonvarojen käytön tulee tapahtua ekologisesti ja sosiaalisesti kestävällä tavalla, sillä ilmastonmuutos ei ole ainoa ratkaisua kaipaava ongelma. Esimerkiksi kotimaisen bioenergian tuotannossa täytyy ottaa huomioon myös metsien kestävä ja ekologinen käyttö. Vaikka vesivoima on uusiutuva ja matalapäästöinen energianlähde, siihen liittyy monia muita ongelmia. Tekojärvien alle jää ihmisten asuinalueita, kulttuurisesti arvokkaita kohteita ja ainutlaatuista luontoa. Tekojärvet vaikeuttavat myös monien kalalajien lisääntymistä ja aiheuttavat kasvihuonekaasupäästöjä veden alle jääneen biomassan hajotessa. Nykyisiä vesivoimaloita pitää hyödyntää niiden elinkaaren loppuun saakka, mutta vesivoimaloiden lisärakentaminen pitää lopettaa niin Suomessa kuin maailmallakin.

Ydinvoimasta tulee luopua. Se ei ole kestävä energiamuoto, koska uraani on uusiutumaton luonnonvara. Uraanin louhinta aiheuttaa vakavia sosiaalisia ja ympäristöongelmia eikä ydinjätteen loppusijoitus on ratkaisematta. Ydinonnettomuuden riski on todellinen kuten Fukushimassa nähtiin. Ydinvoimaloiden rakennusprojektit ovat kerran toisensa jälkeen viivästyneet niin paljon, ettei ydinvoimasta ole energiantarpeen täyttäjäksi edes väliaikaisesti.

4.2 Kaivostoiminta

Kaivostoimintaa ei saa harjoittaa luonnon kannalta arvokkailla alueilla. Toimintaa pitää valvoa tehokkaasti ja sille pitää asettaa tiukat rajoitukset. Kaivosten voitot pitää jakaa maanomistajan, valtion sekä kaivosyhtiön kesken. Valtio voi ottaa osuutensa kaivostoiminnan tuotoista kaivosveron avulla ja Suomen tulee harkita valtiollisen kaivosyhtiön perustamista. Malmien kysyntä ja hinta tulee kasvamaan tulevaisuudessa, joten tarvitsemme uusia toimia jotta luonnonvaroja voidaan hyödyntää mahdollisimman kestävästi ympäristöä vahingoittamatta. Suomen rajojen sisäpuolella olevien kaivosten tuoton pitäisi myös jäädä hyödyntämään koko yhteiskuntaa. Nykyisten kaivosten luonnolle ja paikalliselle väestölle tuottamat haitat tulee korvata, ja tulevaisuudessa pitää vaatia kaivosalueiden entistä parempaa maisemointia tai ennallistamista käytön jälkeen.

Kansainvälisessä kaivosteollisuudessa esiintyy suuria ongelmia. Kaivostyöläisten palkat ovat huonot, eivätkä työnantajat välitä työturvallisuudesta tai työläisten elinolosuhteista. Kuolleisuus kaivoksilla on korkea. Noin kolmannes työläisistä on siirtotyöläisiä, joiden koulutus kaivostyöhön on heikko. Myös hengityselinsairaudet ja aids ovat lisääntyneet. Maatalouskin kärsii kaivosten saastuttamien vesistöjen vuoksi. Kaivannaisille on luotava luotettava ja kattava alkuperäsertifikaatti, jotta kuluttajilla ja yrityksillä on mahdollisuus varmistaa käyttämiensä mineraalien alkuperä ja eettisyys.

5 Maatalous ja ruoka

Liikenne ja asuminen tuottavat ruoan tuotannon ohella suurimman osan yksittäisten ihmisten kasvihuonekaasupäästöistä.

5.1 Maatalous

Maataloustuotannon täytyy tapahtua nykyistä pienemmissä yksiköissä. Maatalouden tuet eivät saa ohjata tilakoon kasvuun, vaan tuet tulee suunnata pien- ja luomutiloille. Suurille tiloille on luotava normit, joilla säädellään yhdessä tilassa pidettävien eläinten määrää. Monokulttuureista on siirryttävä pienipiirteisempään viljelyyn ja lisättävä peltojen monimuotoisuutta monimuotoistamiskaistojen, riittävän viljelykierron ja luonnonmukaisten viljelytekniikoiden avulla. Monokulttuureissa alueen lajisto köyhtyy, elinympäristöjä tuhoutuu ja kasvien tuholaiset ja taudit pääsevät valloilleen. Maaperä köyhtyy, jolloin kasvua joudutaan lisäämään väkilannoitteilla. Tuotantoeläimet kärsivät stressistä joutuessaan elämään luonnottoman suurissa ryhmissä, eikä niiden yksilöllisiä tarpeita ja sairauksia kyetä huomioimaan.

Maatalouden valuma-alueiden on oltava nykyistä suuremmat ja lannoitukseen täytyy luoda uusia ohjeita, jotta vesistöjen rehevöityminen saadaan pysäytettyä. Kompostoimattoman karjanlannan ja väkilannoitteiden käytöstä tulisi siirtyä kompostoidun lannan ja kasviperäisen aineksen käyttöön lannoituksessa. Myös osa biojätteestä on lannoitukseen kelpaavaa. Biologinen tuhohyönteistorjunta ja viherlannoitus typensitojakasvien avulla ovat lupaavia menetelmiä maatalouden kemikaalien vaihtoehdoiksi. Niiden tutkimusta ja käyttöönottoa tulee rahoittaa nykyistä enemmän.

Tämänhetkisen patenttijärjestelmän puitteissa geenimuunneltujen organismien käyttö tekee viljelijät riippuvaisiksi suuryrityksistä, joiden tavoitteena on patentoida viljelykasvien siemenet. Tällöin se, joka omistaa siemenet, hallitsee koko ruuantuotantoa. Joissakin tapauksissa siemenet on myös tehty lisääntymiskyvyttömiksi, jolloin viljelijän on pakko ostaa vuosittain uudet siemenet. Geenimuuntelun tieteellistä tutkimusta tulee jatkaa tuotteiden turvallisuuden varmistamiseksi ja toimia sen eteen, että geenimuuntelusta ei tule pienviljelijöiden tappaja.

5.2 Tuotantoeläimet

Lainsäädäntöä on muutettava siten, että tuotantoeläimille taataan lajille tyypilliseen käytökseen riittävä virikkeellinen elintila ja mahdollisuus ulkoiluun. Jalostuksessa eläinten terveys ja hyvinvointi on nostettava yhtä tärkeiksi tekijöiksi tuottavuuden kanssa. Maatiaisrotujen käyttöä on lisättävä. Tuotantoeläinten geneettinen monimuotoisuus kasvaa, ja maatiaisrodut ovat useimmiten pitkälle jalostettuja eläimiä terveempiä.

Teurastamojen tulee sijaita riittävän lähellä eläintuotantotiloja, ja lähiteurastamon käytön on oltava edullisin vaihtoehto tuottajalle. Teuraskuljetuksille ja eläinten lopettamisen kaikkiin vaiheisiin on luotava tiukat asetukset. Eläintuotannon valvontaa on lisättävä ja rangaistuksia säännösten rikkomisesta kiristettävä.

Tulevaisuudessa kaiken eläintuotannon pitää tapahtua luomustandardien mukaisesti. Luomutuotannon määräyksiä täytyy kuitenkin tiukentaa nykyisestä. Eläinten hyvinvoinnin on oltava tärkein tavoite, eikä hyvälaatuisten elintarvikkeiden sivutuote.

5.3 Ravinto

Ruuantuotannon ekologisuuden ja eettisyyden lisäämisen ytimessä on koko ajan kasvava eläinperäisten tuotteiden kulutus. Eläinperäinen ruokavalio vaatii enemmän peltoalaa rehuntuotantoon ja laitumeksi sekä tuottaa moninkertaisesti enemmän kasvihuonekaasupäästöjä kasvisruokaan verrattuna. Runsas eläinproteiinin määrä ihmisten ruokavaliossa kasvattaa painetta sekä eläinten että kasvien tehotuotantoon. Jotta maatalous voisi olla ekologisesti kestävää ja eläinten oikeuksia kunnioittavaa, ravinnon on siirryttävä kasvispainotteisempaan suuntaan. Eläinperäisten tuotteiden verotusta on kiristettävä, jotta kasvisruoka olisi aina edullisin vaihtoehto. Julkisissa ruokapalveluissa kuten kouluruokailussa tulisi tarjota enimmäkseen kasvisruokaa. Kasvisten osuuden nousu ruokavaliossa parantaisi myös kansanterveyttä. Kasvisravinnon tuottaminen vaatii murto-osan peltoalaa eläinperäiseen ravintoon verrattuna, joten maailmanlaajuisesti kasvissyönti auttaisi ruokahuollon järjestämisessä.

Pakkausmerkintöihin tarvitaan selkeämmät säännöt. Tällaisia pakkausmerkintöjä ovat esimerkiksi luomu- ja lähiruokamerkinnät, mutta myös raaka-ainelistat sekä valmistus- ja alkuperämaat. Ruokapakkauksiin tarvitaan myös GMO-merkinnät. Erilaisia ruoan alkuperäisiä sekä siihen lisättäviä raaka-aineita, kuten aspartaamia, tulisi tutkia entistä enemmän. Ruoka-aineiden vaikutuksista terveydelle tarvitaan puolueetonta tutkimusta – esimerkiksi erilaisten lisäaineiden yhteisvaikutuksia on tutkittu liian vähän.

6 Asuminen, jätehuolto ja liikenne

6.1 Asuminen ja kaavoitus

Kaupunkialueet on kaavoitettava tiiviisti, sillä korkea asukastiheys on ekologisen kaupungin perusta. Uudet asuin, keskusta ja -teollisuusalueet on rakennettava mahdollisuuksien mukaan valmiiden alueiden välittömään läheisyyteen ja hajanaisesti kaavoitettuja alueita tulee tiivistää täydennysrakentamisella. Joukkoliikenteeseen panostamalla voidaan yksityisautoilulta vapautuvaan tilaan luoda viheralueita ja puistoja, jotka parantavat kaupunkien ilmanlaatua ja viihtyisyyttä. Kävely- ja joukkoliikennekadut edistävät osaltaan joukkoliikenteen kehitystä ja kadunvarsien yritysten toimintaa.

Palveluita ei pidä keskittää ainoastaan suuriin yksiköihin ja keskustoihin. Lähipalveluiden ekologisuus perustuu alhaisempaan liikkumisen tarpeeseen. Maaseudulla on pyrittävä yhteisölliseen asumiseen ja energiaomavaraisuuteen.

Uudisrakentamisessa tulee käyttää nollaenergiatekniikoita. Rakennusmateriaalien valinnassa on suosittava puuta, koska se on uusiutuva rakennusmateriaali ja toimii hiilinieluna hilliten ilmastonmuutosta. Puumateriaalin käyttö rakentamisessa kuluttaa energiaa huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi tiili, betoni tai teräs. Taajama-alueet on saatettava kokonaisuudessaan kaukolämmön piiriin. Suorasta sähkölämmityksestä ja öljylämmityksestä tulee taajamissa sen sijaan luopua.

6.2 Jätehuolto

Kaatopaikkajäte aiheuttaa kasvihuonepäästöjä, valumia pohjavesiin ja muita vakavia ympäristöhaittoja. Jätehuollon ensisijaisen tavoitteen onkin oltava jätemäärien vähentäminen. Pakkausmateriaalin määrää on vähennettävä lainsäädännöllä ja panttijärjestelmä tulee ulottaa virvoitusjuomien lisäksi kattamaan muidenkin tuoteryhmien pakkausmateriaaleja. Pohjoismaiden tulee pyrkiä edistämään panttijärjestelmän käyttöönottoa EU:n laajuisesti.

Kodinkoneista, elektroniikasta ja kulutustavaroista on tehtävä kestävämpiä ja pitkäikäisempiä lakisääteisillä takuuajoilla tai muulla lainsäädännöllä. Kierrätys ja lajittelu ovat tärkeitä keinoja uusiutumattomien luonnonvarojen hyödyntämisessä ja kierrätettävyys onkin otettava huomioon jo tuotteiden suunnitteluvaiheessa.

Nykyinen kierrätysjärjestelmä on tehoton, koska kaikkia kierrätysmateriaaleja ei hyödynnetä. Uusia jätteenkäsittelylaitoksia tulisi perustaa hyödyntämään kierrätysjäte mahdolliseen uusiokäyttöön. Kasvihuonepäästöjen vähentämiseksi biojätteen ravinteiden hyödyntämistä on tehostettava ja lainsäädäntöä muutettava, jotta jätteet saadaan kaasuksi tai pelloille.

6.3 Liikenne

Liikenteen osuus maailman ilmastopäästöistä on eri arvioiden mukaan noin 20–25 %. Joukkoliikenne on pidemmillä matkoilla energiatehokkain ja ympäristöystävällisin liikkumisen muoto. Yksi henkilöauto kuljettaa keskimäärin vain noin 1,2 matkustajaa. Joukkoliikenne mahdollistaa tiiviimmän maankäytön ja ekologisemman kaupunkirakenteen.

Toimiva joukkoliikenne tarkoittaa liikkumisen vapautta kaikille. Edullisten ja laadukkaiden joukkoliikennepalvelujen avulla taataan pienituloisille mahdollisuus osallistua tasavertaisesti yhteiskunnan toimintaan. Kevyt liikenne ja joukkoliikenne tulee nähdä suurten ja keskisuurten kaupunkien liikennesuunnittelussa ensisijaisena liikkumismuotona. Kaksi kolmesta joukkoliikenteen käyttäjästä on naisia ja työmatkaliikenteessä luku on tätäkin korkeampi. Tämä on otettava huomioon joukkoliikennepalveluita kehitettäessä. Samalla on etsittävä keinoja miesten saamiseksi joukkoliikenteen käyttäjiksi.

Polkupyörille ja kevyelle liikenteelle on annettava niille kuuluva tila. Pyörätieverkostoa tulee ylläpitää ja laajentaa niin taajama-alueilla, kuin maaseudullakin. Keskisuurten ja suurten kaupunkien keskustoissa pyöräilyväylät on erotettava niin auto kuin -jalankulkuliikenteestä omille kaistoilleen ja näihin kaupunkeihin on palkattava vähintään yksi kokopäiväinen pyöräilysuunnittelija.

6.3.1 Paikallisliikenne

Paikallisliikenteen on oltava kohtuuhintaista tai maksutonta. Jos lipusta peritään maksu tulee eläkeläisten, työttömien ja opiskelijoiden olla oikeutettuja alennuslippuihin. Joukkoliikenteen on oltava jokaisen ulottuvilla. Kaupungeissa on pyrittävä siihen, että jokainen voi asua vähintään 400 metrin päässä joukkoliikenteen pysäkistä. Linjaverkoston on oltava riittävän tiheä, jotta työpaikat, koulut, palvelut ja harrastukset ovat joukkoliikenteellä saavutettavissa. Yhteyksistä on pyrittävä tekemään vaihdottomia tai vaihtojen määrä on minimoitava. Tämä onnistuu muun muassa kehämäisiä yhteyksiä rakentamalla.

Linja-autoista on siirryttävä mahdollisuuksien mukaan kevyen raideliikenteen ratkaisuihin, kuten pikaraitioteihin. Matkustajakapasiteetiltaan parempi raideliikenne on linja-autoliikennettä energiatehokkaampaa, turvallisempaa ja mukavempaa käyttää. Maaseudun julkisen liikenteen alasajaminen on lopetettava ja sitä on tuettava niin, että oikeus liikkua säilyy asuinpaikasta huolimatta. Taajama-alueiden ulkopuolella julkista liikennettä voidaan kehittää esimerkiksi joustavien palvelubussiratkaisujen avulla.

6.3.2 Kotimaan liikenne

Suomessa tulee keskittyä rautatieliikenteen kehittämiseen. Valtionrautateiden yhtiöittäminen vuonna 1995 on johtanut palvelutason heikkenemiseen, lippujen hintojen kohtuuttomaan nousuun, henkilöstön pahoinvointiin, hallinnon avoimuusperiaatteesta luopumiseen ja vakaviin häiriöihin junaliikenteessä.

Rautateiden henkilöliikennettä ei tule kilpailuttaa, vaan VR-yhtymä on palautettava suoraan valtion alaiseksi laitokseksi ja siirrettävä suoraan poliittisen ohjauksen ja avoimen hallintokulttuurin alaisuuteen. Junaliikenne on infrastruktuurin kannalta niin tärkeä palvelu, että sen kehittäminen lyhytnäköisen voitontavoittelun näkökulmasta on vaarallista.

Junamatkojen hintoja on laskettava ja lentoliikenteen verotusta korotettava niin, että junalla matkustaminen on kotimaassa aina lentämistä halvempaa. Ratojen rakentaminen ja kunnossapito on asetettava etusijalle maantieliikenteeseen verrattuna ja suunnitteilla olevia ratahankkeita on vauhditettava. Niillä alueilla, jotka eivät vielä ole rataverkon piirissä, on tuettava kaukoliikenteen linja-autoyhteyksiä.

6.3.3 Globaali liikenne

Euroopan halki on luotava suurinopeuksisia ja pitkiä rautatieyhteyksiä, jotka kykenevät haastamaan lentoliikenteen nopeudessa ja käyttömukavuudessa ja mahdollistavat vaihdottoman ja nopean matkustamisen maanosan halki. Henkilöautoliikenteessä on suosittava vaihtoehtoisia voimanlähteitä. Keskipitkällä tähtäimellä uusien polttomoottoriautojen valmistamisesta ja myynnistä on luovuttava.

7 Eläinten oikeudet

Monet ihmisten eläimiin kohdistamat julmuudet johtuvat käsityksestä, jonka mukaan eläimillä on ensisijaisesti arvoa tuotannon välineinä, ei itsenäisinä elävinä olentoina. Eläimet nähdään eräänlaisina elävinä koneina vailla sisäisiä tiloja tai kokemuksia, vaikka tutkimustulokset osoittavat selvää näyttöä eläinten kyvystä tuntea tuskaa, pelkoa, ahdistusta tai positiivisia tunteita, kuten esim. osoittaa myötätuntoa.  Eläinsuojelusta on siirryttävä kohti eläinoikeusajattelua.

7.1 Turkistarhaus

Turkistarhaus on sekä eettisesti että ekologisesti ongelmallinen elinkeino, ja se tulee kieltää Suomessa siirtymäajan jälkeen. Tarhojen pienet verkkopohjaiset häkit, virikkeetön ympäristö ja rasvainen ruoka aiheuttavat eläimille vakavia terveysongelmia ja kärsimystä. Turkiseläinten lannan typpi ja fosfori voivat rehevöittää alueen pinta- ja pohjavesiä sekä vahingoittaa lähiympäristön puustoa.

Turkistarhaus on lähinnä muun maa- tai metsätalouden sivuelinkeino ja yksi tarha työllistää vain noin 0,7 henkilöä. Turkikset ovat puhtaita ylellisyystuotteita ja 98 % Suomessa tuotetuista turkiksista menee vientiin.

7.2 Eläinkokeet

Vuonna 2011 Suomessa käytettiin 136 043 koe-eläintä lähinnä biologiseen tutkimukseen, myrkytystutkimukseen ja lääkeaineiden testaukseen. Eläinkokeille vaihtoehtoisten tutkimusmenetelmien kehittämiseen on edelleen panostettava, jotta tulevaisuudessa koe-eläinten käyttö voidaan lopettaa. Eläinkokeen sijaan on aina valittava vaihtoehtoinen menetelmä, jos sellainen on käytössä. Nykyisille koe-eläimille tulee turvata mahdollisimman lajityypilliset olosuhteet.

Eläinkokeita käytetään tällä hetkellä paljon ns. elintasosairauksien parantamiseen liittyvän lääketieteen tarpeisiin – nämä eläinkokeet tulisi korvata elämäntapamuutokseen ohjaavalla lainsäädönnöllä ja verotuksella.

Kloonien lihan, maidon ja munien käyttö ravinnoksi on oltava tulevaisuudessakin kiellettyä EU-alueella ja eläinten kloonaaminen tulisi kieltää. Tähänastisissa tutkimuksissa kloonien eliniät ovat olleet lyhyitä, niiden synnytykset usein epäonnistuneita tai jälkeläiset epämuodostuneita.

7.3 Lemmikit ja eläinten käyttö viihdeteollisuudessa

Eläinten puhdas viihdekäyttö on lopetettava, sillä viihdeteollisuuden vaatimukset eivät yleensä vastaa eläinten omaa fysiologiaa. Jos villieläinten tarhaamiselle on osoitettavissa painavat tieteelliset tai ekologiset syyt, vangittujen eläinten mahdollisuus lajityypilliseen käytökseen on silti taattava.

Lemmikkieläinten jalostuksessa tärkeimpänä kriteerinä on pidettävä eläinten hyvinvointia ja terveyttä ihmisen asettamien kauneusihanteiden sijaan. Myös lemmikkieläinten tilantarpeelle on luotava normit. Kalastuksessa pyynti ja vapautus -menetelmä on kiellettävä, sillä vahingoittuneet kalat voivat jäädä urheilukalastuksen seurauksena kitumaan.