Helsingin Sanomat uutisoi viime viikonloppuna usean naisen kokemuksista Kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydmanin ahdisteluun liittyen puolueen ja nuorisojärjestön toiminnassa. Osa naisista oli tekohetkellä alaikäisiä. Uutisoinnin jälkeen monet poliittisten nuorisojärjestöjen puheenjohtajat ovat kertoneet raportoidusta häirinnästä järjestöissä. Olen kiitollinen kaikille, jotka ovat uskaltaneet kertoa kohtaamastaan häirinnästä tai myöntää suoraan, että mikään järjestö tai yhteiskunnan osa-alue ei ole häirinnästä vapaa.
Viime päivinä ilmi tulleet tapaukset ovat vastenmielistä luettavaa. Rydmaniin liiittyvissä tapauksissa erityisen vastenmielistä on ollut se, ettei puolueorganisaatio tai siinä toimivat ihmiset puuttuneet asiaan vuosien saatossa. Uutisoinnin myötä alkanut keskustelu järjestökentällä ja politiikassa tapahtuvasta häirinnästä ja valta-aseman väärinkäytöstä on kuitenkin erittäin kaivattua, sillä keskustelu tuo näkyväksi sellaisia toimintakulttuurin rakenteita, jotka piilottavat politiikan toimintakentällä tapahtuvan ahdistelun tai muun epäasiallisen käytöksen tai joilla pyritään hyväksyttämään sitä. Käyty keskustelu viestii siitä, että työ yhdenvertaisemman ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan eteen on vielä pahasti kesken.
Tuoreimman tasa-arvobarometrin mukaan kahden viime vuoden aikana 39 prosenttia naisista ja 17 prosenttia miehistä on kokenut häirintää. Valitettavasti yhä edelleen valtaosa seksuaalisesta häirinnästä jää raportoimatta viranomaisille. Se ei ole mikään ihme, kun katsoo viime päivien reaktioita, joissa moninkertaisessa valta-asemassa olevaa henkilöä uskotaan ylitse yhdeksän muun ihmisen, jotka toisistaan riippumatta kertovat yhtenäistä kertomusta.
Rydmanin tapauksessa häirintää on vähätelty ja hyväksytetty rikoslakiin vedoten. Se on ongelmallista, sillä valtava osa häirintätapauksesta ei edes päädy rikoslain piiriin häirintää ja häirinnän uhreja väheksyvien kulttuuristen piirteiden takia. On myös muistettava, että seksuaalirikoslaki ei ole mikään luonnonlaki, vaan se voidaan kirjoittaa uusiksi vastaamaan oikeudenmukaisempaa käsitystä seksuaalisen häirinnän määrittelystä. Tällä hetkellä laki ei tunnista, että seksi ilman suostumusta on raiskaus, mihin on tulossa kauan odotettu muutos pian, kun suostumukseen perustuva seksuaalirikoslaki tulee hyväksyttäväksi eduskunnalle.
Jokaisessa järjestössä, puolueessa ja muissa yhteisössä, jotka ovat tavalla tai toisella hierarkkisia ja joissa on mahdollisuus vallan väärinkäyttöön, tulisi tehdä kaikkensa, jotta tila olisi kaikille sen jäsenille turvallisempi. Hyviä käytänteitä on useita: esimerkiksi tasa-arvo ja yhdenvertaisuussuunnitelmat, joiden avulla häirinnän muotoja tuodaan näkyväksi ja ohjeistetaan puuttumaan häirintään, häirintäyhdyshenkilöt, joihin häirinnän uhri voi ottaa yhteyttä ja jotka auttavat uhria, ja raportointilomakkeet, joiden kautta häirinnästä voi ilmoittaa anonyymisti.
On kuitenkin hyvä muistaa, että nämä käytänteet eivät itsessään vielä takaa sitä, että yhteisö olisi kaikille turvallinen paikka. Työn yhdenvertaisempien yhteisöjen eteen tulee olla jatkuvaa ja väsymätöntä, ja sen tulee kytkeytyä osaksi kaikkea toimintaa: jokaista tapahtumaa ja kaikkia tiloja niin virallisia kuin epävirallisiakin. Vaikka häirintä on rakenteissa, on vastuu teoista aina yksilöllä. Valta-asemassa toimivan ihmisen tulee tehdä muita enemmän töitä tunnistakseen sekä omat etuoikeutensa että valta-asemansa eikä käyttää niitä väärin.
Syrjinnästä ja häirinnästä vapaiden yhteisöjen luominen ei tapahdu pelkästään suunnitelman tekemisellä tai häirintäyhdyshenkilöiden nimeämisellä, vaan toimintakulttuuria on aktiivisesti muutettava ja toimijoita sitoutettava periaatteiden noudattamiseen.
Hierarkisissa yhteisössä prosessin ei kuitenkaan tule olla ylhäältä alaspäin etenevä, sillä valta-asemasta sanellut periaatteet eivät sitouta kaikkia yhteisön jäseniä. Kaikkien yhteisön jäsenten tulee olla osallisena prosessissa tavalla tai toisella. Ja tässä voimme kaikki järjestökentällä ja politiikassa olla parempia. Myös me Vasemmistonuoret.
Kirjoittaja Jenni Suutari