Sukupuolten tasa-arvoon ja ruumiilliseen itsemäärämisoikeuteen liittyvät teemat ovat nousseet tänä syksynä otsikoihin surullisten raiskaustapausten vuoksi. Asia on otettu yllättävissäkin piireissä sydämen asiaksi nyt, kun syntipukiksi on löydetty turvapaikanhakijoiden kaltainen “ulkopuolinen uhka”. Kuten lukuisat feministit ovat kuitenkin huomauttaneet, onnistuu seksistinen sorto suomalaisilta omastakin takaa. Tasa-arvo ei ole Suomessa vielä lähellekään valmis.

Eduskunta pääsee tänään pureutumaan perustavanlaatuisiin kysymyksiin (erityisesti) naisten ruumiillisesta itsemääräämisoikeudesta, kun se saa käsittelyynsä sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietinnön aborttioikeuden rajoittamista koskevasta kansalaisaloitteesta. Valiokunta ehdottaa eduskunnalle aloitteen hylkäämistä. Omantunnonvapaus-aloitteeksi nimetyn kansalaisaloitteen tavoitteena on mahdollistaa hoitohenkilökunnalle lain nojalla mahdollisuus kieltäytyä sekä raskaudenkeskeytykseen osallistumisesta että siihen vaadittavan lausunnon kirjoittamisesta.

Kansalaisaloitteen puolustajat ovat vedonneet siihen, ettei aloitteen tarkoituksena ole kajota aborttia tarvitsevan oikeuksiin, vaan lakimuutos “koskisi ainoastaan hoitohenkilökuntaa ja alalle pyrkiviä opiskelijoita”. Argumentin pohja ei kuitenkaan ole kestävä. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan eettisen neuvottelukunta Etenen mukaan nyt käsittelyyn tulevan kansalaisaloitteen hyväksyminen voisi johtaa sekä potilaan oikeuksien että pahimmillaan myös terveyden vaarantumiseen. Myös Lääkäriliitto ja Gynekologiyhdistys vastustavat aloitetta.

Jo nykyisellään hoitohenkilökunnan töitä voidaan järjestellä siten, etteivät aborttia vastustavat joudu tahtonsa vastaisesti tekemään raskaudenkeskeytyksiä. On kuitenkin selvää, että tämänkaltaiset työtehtävien järjestelyt ovat mahdollista vain sellaisilla paikkakunnilla ja hoitolaitoksissa, joissa henkilöstön määrä on riittävän suuri. Jos mahdollisuus abortista kieltäytymiseen taattaisiin lailla, voisi se erityisesti pienillä paikkakunnilla johtaa aborttioikeuden vaarantumiseen. Vastaavanlaisen uhkakuvan aborttioikeuden toteutumiselle muodostaa myös julkisen terveydenhuollon alasajo ja sairaanhoitomaksujen korotukset. Monissa osissa maailmaa oikeus aborttiin on jo nyt myös luokkakysymys.

Siksi kysynkin: Jos hoitohenkilökunnalle annetaan subjektiivinen oikeus kieltäytyä abortin suorittamisesta tai sitä koskevan lausunnon kirjoittamisesta, miten taataan aborttioikeuden toteutuminen esimerkiksi asuinpaikasta riippumatta? Miksi ylipäätään vapaasti ammattinsa valinneen ja työssään potilaan parasta palvelevan henkilökohtainen vakaumus pitäisi asettaa ruumiillisen itsemääräämisoikeuden edelle?

Voimassa oleva laki raskaudenkeskeytyksestä on monin paikoin ongelmallinen. Suomi on yksi niistä harvoista Euroopan maista, joissa abortti ei perustu raskaana olevan omaan ilmoitukseen. Toimenpiteen saamiseksi on Suomessa pystyttävä nojaamaan lain määräämiin perusteisiin ja saatava tälle useimmissa tapauksissa vieläpä kahden lääkärin puoltava lausunto. Näitä lain pakottamia käytäntöjä on vaikea kuvailla muutoin kuin toteamalla niiden olevan alentavia ja holhoavia aborttia tarvitsevaa kohtaan.

Lainsäädäntö ja sen ympärillä pyörivä keskustelu toistaa ikiaikaista ajatusta, jonka mukaan joku muu tietää aina paremmin, mikä on naiselle (tai kenelle tahansa muulle raskaana olevalle) parasta. Korkeampi “joku muu” voi olla milloin isä, milloin puoliso, milloin lääkäri tai vaikka jumala. Ei koskaan nainen itse. Aborttioikeuden kohdalla en toivo kenenkään ottavan valtaa omiin käsiinsä konkreettisesti, mutta symbolisesti kylläkin. Feministit, ei anneta aborttia koskevan politiikan aloitteen luisua pois käsistämme! Meillä on oikeus päättää itse omista kehoistamme!

Taija Roiha
Vasemmistonuorten 1. varapuheenjohtaja

(Alkuperäinen kuva: Luke Partridge)