Menneisyys
Ammattitaidottoman historioitsijan tunnistaa siitä, että hän julistaa yhtä totuutta. “Se ja se oli sotasankari, jota ilman Suomi ei olisi vapaa ja itsenäinen!” Kyllä, valtion johdolla on merkittävä rooli kansallisissa kriiseissä, oli kriisi sitten sota tai pandemia. Yhden henkilön nostaminen ylitse muiden kertoo kuitenkin enemmän tulkinnan tekijästä kuin historiasta. Historiankirjoitus on aina tulkintaa ja tulkinta on katsojan silmässä.
Historiankirjoitus tieteenalana on kehittynyt valtavasti viime vuosikymmeninä. Aiheiden kirjo on monipuolistunut arjen historiasta ympäristöhistoriaan. Sukupuoli- ja seksuaalitietoisuus sekä eri etnisten ryhmien näkökulmat ovat nousemassa uuden historiantutkimuksen keskiöön. Tätä ennen historia on ollut lähinnä yläluokkaisten valkoisten miesten kirjoittamaa ja ehkä siksi keskittynyt pääasiassa ns. suurmiesten, valtioiden ja sotien kaivelemiseen.
Menneisyyskäsitysten vinoutuneisuutta voi pohtia nyky-yhteiskunnan kautta. Koostuuko yhteiskunta vain johtajista ja ajoittaisista konflikteista? Jos muilla yhteiskuntatieteen aloilla tutkittaisiin pelkästään miespuolisia merkkihenkilöitä ja sotia heidän näkökulmistaan, aika paljon yhteiskunnasta jäisi pimentoon. Miksi emme pystytä muistomerkkejä alkuperäiskansalle tai moniääniselle suomalaisuudelle? Miksi emme muistele sateenkaarihistorian merkkipäiviä patsailla? Kaupunkitilamme suorastaan huutaa feminismiä.
Nykyisyys
Valkoinen ja mieskeskeinen historiankirjoitus on jättänyt jälkensä yhteiskuntamme itseymmärrykseen. Patriarkaalisuus näkyy siinä, millä voimalla historiakuvan laajentamista vastustetaan. Muiden näkökulmien kuuntelemattomuus ja moninaisuuden olemassaolon kieltäminen on yhteiskuntamme perustavien periaatteiden, tasa-arvon ja demokratian, vastustamista. Patsaskeskustelussa on siis kyse hyvin tärkeästä keskustelusta.
Historiapolitiikka tarkoittaa historian poliittista käyttöä. Patsaat ovat esimerkkejä tästä. Patsaiden avulla valtiot rakentavat itsestään tietynlaista tarinaa: ne ovat valtioiden tulkintaa omasta historiastaan. Pönöttäessään julkisessa tilassa, mukana arjessa, patsaat kertovat tarinaa sekä menneestä, nykyisyydestä että tulevaisuudesta.
Historiapolitiikka näkyy myös päivänpolitiikassa esimerkiksi “MutTa eNTäS KOMmuNiSmI” -heittoina. Näiden heittojen heittäjät tekevät oman, mielivaltaisen tulkintansa historiasta ja käyttävät sitä lyömäaseena argumentoinnissaan. Tällainen historiapolitiikka on erityisesti [ääri]oikeiston tapa ohjata keskustelu pois tämän päivän poliittista sisällöistä. Näin keskustelu viedään pois olennaisesta, rakennetaan perusteetonta vastakkainasettelua ja normalisoidaan omaa “politiikkaa”.
Historiapolitiikka voi olla tiedostettua tai tiedostamatonta. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että kaikki historiankirjoitus on poliittista. Tutkija valitsee aina tietyn aiheen, näkökulman ja tekee oman tulkintansa tutkimusaiheestaan - tutkijayhteisön edustuksellisuudella eli representaatiolla on hyvin paljon merkitystä tuotetun tiedon suhteen. Puolueettoman neutraalia historiankirjoitusta ei ole olemassa, sillä jokainen tulkitsee ympäröivää maailmaa omista lähtökohdistaan ja arvoistaan käsin. Kaikkien tulisi saada kirjoittaa oma historiansa.
Eriarvoisuutta vähentävän koulutuspolitiikan, korkeakoulutuksen saavutettavuuden ja historiatieteen popularisoinnin myötä historiakuva on onneksi laajentumassa. Työtä on edelleen kuitenkin paljon tehtävänä. Esimerkiksi sukupuolitietoisuus yleistyi historiatieteissä vasta muutama vuosikymmen sitten ja edelleen harmillisen usein törmää siihen, että valkoisten miesten näkökulma esitetään “yleisenä” näkökulmana aiheesta kuin aiheesta. Yleinen näkökulma olisi olemassa vain, jos me kaikki kokisimme tämän elämän samalla tavalla.
Tulevaisuus
Se, keitä tai mitä nostamme jalustoille, kertoo siitä mitä pidämme tärkeänä. Sodista selviytyminen ei riipu yksittäisen henkilöiden panostuksista. Ne ovat koko yhteiskuntaa koskettavia asioita, kaikkien yhteisiä voimanponnistuksia. Mikä olisi ollut toisen maailmansodan lopputulema Suomessa, jos naiset eivät olisi alipalkattuina tehneet töitä kotirintamalla kotona ja tehtaissa, ja siten mahdollistaneet puolustautumisen? Yksittäisten johtajien jalustalle nostamisen sijaan menneisyyden ihmisiä kunnioittavampaa olisi tehdä muistomerkkejä itse tapahtumille ja tiedostaa menneisyyden monitahoisuus. Kaikki vaikuttaa kaikkeen aina ja sattumalla on hyvin usein roolinsa tapahtumaketjuissa.
Entäpä hirmutekojen, teloittajien ja rasistien glorifiointi? Väkivalta, misogynia, rasismi tai ableismi ovat ennemmin sääntö kuin poikkeus historiassa. Ja niin ovat nyky-yhteiskunnassakin. Omia arvojani ovat feminismi, ekologisuus ja rauha. Jalustoille nostetut patriarkaaliset, mutta myös paljon kärsineet sotilaat eivät kerro minun tarinaani mennestä saati tulevasta. Ulossulkemista ja väkivaltaa edustavien muistomerkkien sijaan tarvitsemme historiatietoisuutta, joka yhdistää meitä. Näiden symbolien etsiminen alkaa muiden näkökulmien kuuntelemisesta ja keskustelemisesta. Keskinäinen kunnioitus on uutta rakentavan keskustelun lähtökohta. Vaikka historiassa sattuma on monen asian taustalla, sattuman ei tarvitse määrittää meidän itse itsellemme kertomaamme tarinaa tänään tai huomenna.
Toivon, että tulevaisuudessa tämän ajan muistomerkiksi pystytetään patsas ympäristötuhon pysäyttämisen muistamiselle. Sen voisi asettaa esimerkiksi Kiasman eteen, niin että sekä tulevat kansalaiset että kansanedustajat näkisivät sen päivittäin. Näinhän ne patsaat toimivat, muistuttavat meitä tärkeistä asioista, arjessamme, silmiemme edessä. Kiasman edessä nykyäänkin pönöttävän patsaan voisi vaihtaa mielestäni tärkeämpään vaikka heti. Tilalle voisi pystyttää muistomerkin kaikille niille lajeille, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon ympäristökriisin ja ilmaston lämpenemisen vuoksi.
Minna Majaniemi
Talous- ja sosiaalihistorian maisteriopiskelija ja Vasemmistonuorten hallituksen jäsen
