Osallistuin maaliskuussa Demo ry:n projektin koulutukseen Nepalissa. Demo on kaikkien suomalaisten eduskuntapuolueiden yhteinen kehitysyhteistyöjärjestö. Tarkoituksena on demokratian ja puolueiden välisen yhteistyön ilosanoman levittäminen. Tässä projektissa pääsin Vasemmistonuorten ja Vasemmisto-opiskelijoiden edustajana ihmisoikeuksia käsittelevään kouluttajakoulutukseen, jossa oli mukana poliittisia nuoria ja nuorisotyöntekijöitä Suomesta, Sloveniasta, Bangladeshista ja Nepalista.

Järjestönä Demo on tehnyt poikkeuksellisen hyvää duunia. Demo on paitsi vienyt kehitysyhteistyöhön penseästi suhtautuvia nuoria poliitikkoja (kuten Simon EloSebastian Tynkkynen ja Suvi Karhu) tutustumaan kehittyviin maihin myös tuonut eri projekteissa nuoria tutustumaan suomalaiseen demokratiamalliin. Toiminta ja tulokset ovat olleet varsin näkyviä, oli kyse sitten politiikkakoulusta Myanmarissa, jossa on juuri käyty historialliset vaalit. Tai Nobelin rauhanpalkinnon saaneesta tunisialaisten kansalaisjärjestöjen yhteenliittymästä, jota on ollut mahdollistamassa samanlainen politiikkakoulu Tunisiassa. Tällaisen uraauurtavan, Suomelle kansainvälistä arvostusta tuovan toiminnan Suomen hallitus on palkinnut 43 prosentin leikkauksella Demon rahoitukseen.

Suomalaiset kehitysyhteistyötä tekevät järjestöt ovat olleet hallitusohjelman julkistamisen jälkeen lamaantuneita. ”Kaikesta täytyy nyt säästää” on kehitysyhteistyöleikkausten vahvin perustelu. Se kuitenkin ontuu, kun huomioidaan kyseisten leikkausten mittaluokan suuruus ja äkillisyys. Ideologian ja arvovalinnan voi todeta vaikuttavan taustalla, kun samanaikaisesti esim. puolustusmäärärahoja ei leikata. Henkilökohtaisesti en siedä enää yhtäkään kehitysministeri Lenita Toivakan ”niukkuus kannustaa luovuuteen” -puheenvuoroa. Hän paljastaa omaksi sydämen asiakseen tyttöjen ja naisten aseman parantamisen. Miten tyttöjen ja naisten asemaa edistetään globaalisti leikkaamalla niitä tukevasta julkisesti rahoitetusta kehitysyhteistyöstä? Suomalaiset järjestöt voivat tehdä naisten ja tyttöjen oikeuksien edistämisen eteen kaikkensa, mutta vain niillä rippeillä, joita sedät SipiläStubb ja Soinisuovat?

Todelliset syyt kehitysyhteistyön rajuihin leikkauksiin ovat tietysti perussuomalaisten vaatimukset hallitusneuvotteluissa ja keskustan sekä kokoomuksen suostuminen niihin. Perussuomalaisten logiikka on pitkään ollut yksinkertainen: Suomessakin on köyhiä, joten miksi suomalaisten rahoja täytyy antaa muille? Idea on tietysti mustavalkoinen ja populistinen, eikä se sovi monimutkaiseen globaalin epäoikeidenmukaisuuden maailmaan. Valtion kokonaisbudjettiin nähden kehitysyhteistyömäärärahat ovat niitä todellisia lillukanvarsia. Suomalaisten köyhyyttä, kurjuutta tai työttömyyttä ei näillä varoilla pelastettaisi. Siksi on tärkeää kurkistaa ajatuksen taakse – sieltä paljastuu kolonialismin henkäys.

Yhden määritelmän mukaan kolonialismilla tarkoitetaan sellaista vallankäyttöä, jolla alistetaan heikompia ihmisiä tai alueita. Sillä voi kolonialismin lisäksi olla muita nimiä, kuten imperialismi tai postkolonialismi. Vuonna 2015 välinpitämättömyys on uudenlaista kolonialismia, sellaista jota Suomen hallitus harjoittaa tällä hetkellä. Siinä puheen tasolla kansainvälisistä sitoumuksista, kehittyvien maiden demokratiakehityksestä ja ihmisoikeuksien edistämisestä pidetään kiinni. Käytännön tasolla kehitysyhteistyöstä leikataan. Kolonialismi kytkeytyykin nationalismiin, ja sen olennainen osa on kaiken yläpuolella syystuulessa leijaileva hierarkian näkymätön käsi: Me suomalaiset ensin. Meidän taloutemme suorituskyky ensin. Tässä maailmassa romanialaisia ei pakkosiirretty, saamelaisia suomalaistettu tai vammaisia steriloitu – ei meidän Suomessa, koska meillä ei ole siirtomaamenneisyyttä.

Voi tietysti olla, että tulkitsen käsitettä liian laajasti, tai että ministerit Soini, Mäntylä ja Lindströmpoistavat suomalaisten köyhyyden kehitysyhteistyöstä säästetyillä rahoilla jo tämän hallituskauden aikana. Joka tapauksessa Demo jatkaa toimintaansa vuonna 2016 huomattavasti supistettuna. Itse voin vain suoda ajatuksiani ja siivun rajoitettua aikaani niille nepalilaisille naisaktivisteille tai bangladeshilaisille ihmisoikeuspuolustajille, joiden työhön minulla oli etuoikeus tutustua. Karu totuus kun on se, ettei täällä globaalisti hyvinvoivassa pohjoisessa just nyt ihan hirveesti kiinnosta. Sitä voisi kutsua kolonialismin kääntöpiiriksi.

Joonas Kinnunen
Kehityskysymyksistä kiinnostunut valtiotieteiden maisteri

(Kuva: Demo ry)