Köyhäinhoidon nimi muutettiin jo 1936 laissa sosiaalihuolloksi ja tästä alkoi kehitys kohti nykyistä sosiaaliturvaa. Köyhäinhoitolaki itsessään oli hyvin suppea suhteessa nykyiseen sosiaaliturvaan ja käsitti lähinnä työkyvyttömät. Vuodesta 1936 alkoi kuitenkin hidas hyvinvointivaltion rakennus ja lopulta muodostui jopa monilta osin yhteinen visio yhteiskunnasta, jossa kaikilla olisi hyvä olla.

Tämän hetkinen julkinen keskustelu sen sijaan on nurinkurista ja hyvin ristiriitaista. Yleisesti on tiedossa, että nykyinen sosiaaliturva on sokkelo, johon kukaan ei ehdoin tahdoin tahdo joutua. Tätä käsitystä tukee myös tämän viikon uutinen, jonka mukaan 100 000 ihmistä, jotka olisivat oikeutettuja sosiaaliturvaan eivät sitä hae, ja monet näistä olisivat kaikista kipeimmin sen tarpeessa.

Kuitenkin samanaikaisesti julkisessa keskustelussa on vallalla käsitys, jonka mukaan sosiaaliturvan ja työttömyysturvan saajat ovat aktivoimisen tarpeessa – ja nimenomaan ennemmin kepillä kuin porkkanalla, ovathan he itse enemmän kuin vastuussa omasta tilanteestaan. Keskustelussa on välillä myös vaikea erottaa, kuka merkittävimmistä tuensaajaryhmistä on halveksituin: sosiaaliturvan varassa olevat, työttömyystukea nostavat vai ikuinen vetelyyden maskottiryhmä eli opiskelijat.

Toinen huomio uutisista oli se tosiasia, että tukien hakematta jättäminen tulee yhteiskunnalle paljon kalliimmaksi niiden väärinkäyttö. Tätä ei poliittisissa keskusteluissa juuri puida.

”Kannustavaa” sosiaaliturvaa ajetaan keksityllä väitteellä, jonka mukaan nykyjärjestelmä passivoi ihmisiä, koska he saavat liikaa rahaa liian helposti. Argumentti on helppo kaataa perehtymällä nykyisiin käytäntöihin ja tuensaajien kokemuksiin.

Kyllä, nykyinen järjestelmä on passivoiva, mutta täysin eri syistä kuin tässä retoriikassa väitetään. Tuensaajia passivoi järjestelmä, joka ei kannusta itsensä kehittämiseen tai motivaation löytämiseen henkisesti vaikeassa elämäntilanteessa – kuten työttömyys monille on – vaan ruuhkauttaa yksilön kapasiteettia byrokraattisuudellaan. Hegemoninen retoriikka laiskoista ja saamattomista työttömistä ja muista ajelehtijoista piiskaa viimeisiäkin itsetunnon pisaroita näistä ihmisistä. Voi kysyä, ketä tällainen järjestelmä auttaa, kun työttömiä on yli 381 000 (TEM 08/2015), mutta avoimia työpaikkoja vain 61 000.

Viime aikoina ainoa positiivinen seikka sosiaaliturvakeskustelussa on ollut se, että perustulolle on viimein löytynyt puolue- ja aaterajat ylittävää kannatusta. Yli poliittisten jakolinjojen on siis tunnustettu tarve yhteiskunnan takaaman tukiverkon yhtenäisyydelle ja byrokratian vähentämiselle.

Perustulokeskustelussakin pakkaa sekoittavat yhä kaksi täysin erilaista ihmiskuvaa. Tämä johtaa keskusteluun, jossa samalla sanalla kutsutaan täysin erilaisia tukijärjestelmiä täysin erilaisilla sosiaalipoliittisilla tuloksilla. Jotta perustulokokeilusta saataisiin varteenotettava ja pätevä kokeilu, tulisi ihmisten pystyä todella tulemaan toimeen maksettavalla summalla. Kokeiltavan perustulon tulisi myös toimia oikeasti automaattisena tulona eikä miltään osalta harkinnavaraisena, sillä tämä lisää pakostakin byrokratiaa ja yksilön kuormitusta.

Poliittisen päätöksenteon tulee perustua ennen kaikkea tutkimustietoon ja muualta kokemuksen kautta opittuun, vaikka politiikka onkin myös arvovalintoja. Oikeiston ajama kannustava sosiaaliturva perustuu kuitenkin ennen kaikkea arvovalintaan, joka verhotaan leikkauspolitiikan ehdottomuuteen: vaihtoehtoja ei ole, näin on pakko tehdä.

Koko sosiaaliturvakeskustelun tulisi perustua ihmiskuvalle, jota tutkimuksetkin tukevat: merkittävä osa yhteiskunnasta eli lähes kaikki haluavat tehdä töitä, kunhan vain heidän toimeentulonsa turvataan silloinkin, kun työ ei siihen riitä. Työntekohaluttomuus taas on pitkälti psyykkisten ongelmien seurausta, ja se tulisi tunnistaa tällaisena oireena. Negatiivisella ihmiskuvalla ja pohjattomilla argumenteilla ei voida kuin hävitä.

Sophia Leppä
Vasemmistonuorten 2. varapuheenjohtaja