Oikeistopolitiikan jatkaessa voittokulkuaan niin valtakunnan päätöksenteossa kuin median virittämässä julkisessa keskustelussa, erilaisia hyväntahtoiseksi verhoiltuja uudistuksia ilmaantuu kuin sieniä sateella. Tänään näistä ”innovatiivisista uudistuksista” veren saa kiehumaan pääkaupunkiseudun kaavailut ruoka-aputoiminnan uudistamiselle. On ajateltu kasvavien leipäjonojen ongelman lievittyvän siirtymällä ruokakassien jakamisesta yhteisruokailujen tarjoamiseen sosiaalisuuden ja osallisuuden käsitteitä liputtamalla. Jossakin on lyöty viisaat päät yhteen ja todettu, että ruoka-avustakin voitaisiin tehdä vastikkeellista jollakin perusteella, joka ei itselleni aukea. Tarkastakaahan ihan mielenkiinnosta sanakirjasta, mitä apu tarkoittaa. Apu on jotain, mitä joku tarjoaa ja joku vastaanottaa. Palvelus, josta odotetaan vastapalvelusta on asia erikseen.
Ruoka-aputoiminnasta hyötyvät kaikki; avunsaajat, joiden ei tarvitse kuolla nälkään, vapaaehtoiset, jotka saavat toiminnasta arkeensa sisältöä ja hyvää mieltä, hävikkiruokaa lahjoittavat kaupat, jotka säästävät pitkän pennin jätekustannuksissa, ympäristö hävikin määrän vähentyessä sekä Suomen valtio, jonka ei 3. sektorin harteille kaadetun leipäjonotoiminnan turvin tarvitse itse täyttää oman perustuslakinsa 9§:ää, joka turvaa kaikille oikeuden ihmisarvoisen elämän edellyttämään välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Ravinnonsaannin ollessa ihmiselämän välttämätön edellytys, ruoka-aputoiminnan tulisi olla ainakin valtion rahoittamaa – ellei jopa järjestämää toimintaa, jos perustuslakiamme on uskominen. Silti tämäkään kaikkia osapuolia hyödyttävä tilanne ei kaikille riitä, vaan nyt tämä toisille elintärkeä toiminta halutaan siivota pois katukuvastamme kauniiden ajatusten saattelemana.
Jos ruoka-avun tarpeessa olevien kaavaillut yhteisruokailut tulevat jo olemassaolevan ruokakassijaon rinnalle, uudistus on enemmän kuin toivottu, ainakin ruoka-apua saavien näkökulmasta. Apua tarjoaville järjestöille taas ko toiminnan järjestäminen saattaa koitua kohtalokkaaksi resurssien suhteen. Yhteisruokailuja varten tulee olla tilat ruoan valmistukselle, tarjoilulle ja varsinaiselle aterioinnille. Lisäksi tarvitaan paljon toimintaan voimakkaasti sitoutuneita vapaaehtoisia, joiden palkattomalla työpanoksella ruoka saataisiin valmistettua jo aiempien työtehtävien ohessa. Vaihtoehtoisesti tarvitaan taloudellinen resurssi työvoiman palkkaamiselle. Toivottavasti kaupungit ovat valmiita ottamaan uudenlaisen toiminnan aiheuttamat lisäkulut huomioon talousarviota laatiessaan ja ruoka-apua tarjoaville järjestöille osoitettavien avustusten suuruutta pohtiessaan.
Huomattavasti pelottavampi vaihtoehto on ruokakassijaon korvaaminen yhteisruokailuilla. Yhteisruokailu tarkoittaa yhden lämpimän aterian saamista tietyssä paikassa tiettyyn aikaan tietyin sosiaalisin edellytyksin. Ruokakassista on taas mahdollista loihtia useampi ateria oman aikataulun puitteissa ilman velvotteita sosiaalisissa massatapahtumissa selviytymisestä, mikä saattaa olla esimerkiksi monille mielenterveysongelmien kanssa eläville ylitsepääsemätön velvoite. Leipäjonotoiminnan korvaaminen yhteisruokailuilla heikentäisikin kaikkein heikoimmassa asemassa olevien saaman avun tasoa, eikä näin ollen ole muuta kuin jälleen kerran yksi eriarvoistumista lisäävä uudistus muiden joukossa.
Yhteisruokailu on hyvä vaihtoehto niille, joilta uupuu ruoanlaittoon tarvittava taito, jaksaminen ja/tai välineet, ja jotka viihtyvät sosiaalisissa tilanteissa. Toki sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä ihminenkin voi hyötyä ”sokkihoidosta” päätyessään osaksi satapäistä ruokailuseuruetta, mutta sen hyödyllisyydestä päättää lääkäri, ei kaupungin innovaatioideoista innostuneet virkamiehet ja päättäjät. Näin ollen yhteisruokailuun osallistumista ei missään nimessä sovi myöskään asettaa ruokakassin saamisen vastikkeeksi.
Leipäjonojen pyyhkimistä katukuvasta perustellaan jonossa seisovien kantaman oletetun häpeän kokemuksen lievittämisellä, vaikka todellisuudessa saman kokemuksen voi saada yhtälailla yhteisruokailussa kuin leipäjonossakin. Selitys tuntuu niin ontuvalta, että mieleen herää väkisinkin mielikuva toimintamallista; poissa silmistä, poissa mielestä. Etenkin kun samaan aikaan kaavaillaan ruoka-avun vastikkeellisuutta sen seulomiseksi, kenellä on oikeus syödä ja kenellä ei. Millä kompetenssilla tällainen päätetään? Jos nyt puhutaan häpeäleimasta ja kiinnostuksesta sen poistamiselle, nostetaan viimesijaisen toimeentuloturvan tasoa, jotta ihmisen ei tarvitse olla esillä, ei yhteisruokailuissa sen enempää kuin leipäjonoissakaan. Annetaan ihmisille aito kokemus yhdenvertaisuudesta ja sellainen ostovoima, jonka turvin he voivat käydä kaupassa kuten muutkin. Ruoka-avun tarpeen ylläpitäminen on harkittu oikeistopoliittinen arvovalinta.
Oikeistolaiseen talousajatteluun kuuluu olennaisesti rivien välistä pursuava käsitys köyhien ahneudesta ja laiskuudesta. Rikkaimmat hallintarekisterien taakse omaisuutensa piilottavat ja veroja kiertävät – anteeksi siis aggressiivista verosuunnittelua harrastavat – laupiaat samarialaiset taas ovat tässä ajattelussa poikkeuksetta maineensa ja mammonansa ansainneet. Heidän verotuloillaanhan pidetään huoli siitä, että ”heikompi aines” voisi ahneuttaan seisoa leipäjonossa ja laskea senttejään kaupan kassalla. Varallisuuden periytyminen ei jostain syystä aiheuta oikeistoajattelussa minkäänlaisia vinoumia tähän luokkajakoon. Fakta on, että raha seuraa aina rahaa, ja perityn omaisuuden moninkertaistamiseksi ei vaadita kovinkaan paljon ponnisteluja – siihen vaaditaan hyvä sijoitusneuvoja. Pohjalta ilman perittyä varallisuutta ponnistamiseen taas vaaditaan helposti huomattavasti enemmän, kuin mihin heikoimmassa asemassa olevien ihmisten voimavarat riittävät. Yhdysvaltojen presidenttiä Donald Trumpia mukaillen: ”My father gave me a small loan of a million dollars.” Sitten itseäni mukaillen: ”Kuka tarjoaisi minulle pienen miljoonan euron lainan?”
Miksi me haluamme rankaista niitä, jotka kärsivät viimesijaisen toimeentuloturvan vuotavasta pohjasta? Eikö oikeudenmukaiseen toimintaan kuulu ajatus siitä, että syyllisiä rangaistaan uhrien sijaan? Sipilän hallituksen tekemät heikennykset sosiaaliturvaan ovat osaltaan kasvattaneet ja ovat koko ajan kasvattamassa ruoka-avun tarvetta heikoimmassa asemassa olevien ostovoiman systemaattisella alasajolla. Näistä heikennyksistä ei monikaan leipäjonossa seisova ole ollut päättämässä, mutta heidän syynsähän sen on oltava – hehän ovat köyhiä, ja köyhien ahneudestahan kaikki maailmamme vitsaukset kielivät.
Paras tapa lyhentää jonoa on vähentää jonottajien määrää, ja paras tapa vähentää jonottajien määrää on poistaa tarve jonossa seisomiselle. Lopetetaan siis paskanjauhanta häpeän lievittämisestä ja kasvavien jonojen lyhentämisestä jonottajia seulomalla, ja nostetaan sosiaaliturvan ja eritoten viimesijaisen turvan – toimeentulotuen – taso ihmisarvoiselle elämälle riittävälle tasolle. Siihen ei sen kummempia innovaatioita tarvita, ja voidaan keskittyä puhtaasti sosiaalisia suhteita ja osallisuutta edistävien toimintojen kehittämiseen ilman nälällä kiristämistä.
Jonna Jylhäsaari
Piirisihteeri
Lue Ylen artikkeli aiheesta: