Pinja Vuorinen
Alue- ja kuntavaalien alla erityisesti vasemmistoliitto on korostanut sitä, kuinka kunnat ja kaupungit voivat toimia vastavoimana oikeistohallitukselle. Parhaana esimerkkinä tästä toimii Helsinki, jossa vasemmiston, vihreiden ja sosialidemokraattien muodostama “punavihreä blokki” on äänestänyt valtuustossa ja lautakunnissa kumoon suurimman puolueen Kokoomuksen esityksiä. Kun muualla maassa kulttuurista, koulutuksesta ja järjestöiltä leikataan, on Helsingissä panostettu niihin.
Toki tehtävää on yhä myös paljon. Erityisesti kohtuuhintainen asuminen sekä asuinalueiden ja koulutuksen eriytyminen ovat kehityskulkuja, joita vastaan Helsingissä – ja muissakin Suomen kaupungeissa – on keskeistä toimia.
Kun puhutaan kaupungeista, niin lienee yleisin tapa jolla eriarvoisuuden ajatellaan näyttäytyvän ja missä kontekstissa siitä useimmiten puhutaan on segregaatio eli alueellinen eriytyminen. Alueellisella eriytymisellä tarkoitetaan yleisimmin ilmiötä, jossa taloudellinen ja/tai sosiaalinen pääoma keskittyy tietyille asuinalueille samalla, kun toisia alueita määrittää useiden yhteiskunnallisten haavoittuvuustekijöiden kasautuminen. Eriytymisellä on tutkimuksen valossa valtavasti kielteisiä vaikutuksia ihmisten hyvinvointiin erityisesti niillä alueilla jonne huono-osaisuus kasaantuu ja siksi sitä vastaan on toimittava.
Kaupunkisuunnittelussa ja -politiikassa eriytymisen vastustaista kehitystä on usein tavoiteltu niin kutsutulla “sosiaalisella sekoittamisella”, eli kaavoittamalla monenlaista ja -hintaista asumista eri asuinalueille. Käytännössä tätä tavoiteltua asukasprofiilin moninaisuutta ei ole täysin saavutettu, mutta kaupungeissa kuten Helsingissä ja Tampereella tilanne on ollut kuitenkin melko hyvä. Tämä “ihan ok” status quo on tällä hetkellä kuitenkin uhattuna ja siksi eriytymiskehityksestä on tärkeää puhua kuntavaaleissa.
Siitä huolimatta, että itsekin vaadin eriytymiskehitykseen puuttumista nimenomaisesti kaavoituksen keinoin, on alueellisesta eriytymisestä hyvä muistaa myös se, että segregaatiossa on loppujen lopuksi kyse tavoista joilla kapitalismin synnyttämät tulo- ja luokkaerot järjestäytyvät fyysiseen ja sosiaaliseen tilaan. Siksi niitä ei pureta purkamatta kapitalismia.
Vaikka Helsingin Eira kaavoitettaisiin täyteen kohtuuhintaista asumista ja alueellinen eriytyminen saataisiin ensi valtuustokaudella täysin ratkaistua, varsinaiset tulo- ja luokkaerot eivät katoaisi mihinkään. Tässä mielessä alueellisen eriytymisen vastainen politiikka onkin loppujen lopuksi kapitalistisen yhteiskunnan oireiden tilkkuamista – tapa minimoida vahinkoja, jotka kuitenkin ovat tässä järjestelmässä vääjäämättömiä.
Vaikka kaupunkina meillä on mahdollisuuksia kapinoida oikeistohallitusta vastaan, olemme isossa kuvassa kuitenkin alisteisia laajemmille yhteiskunnallisille rakenteille. Tämä ei ole syy lannistua tai lopettaa kapinointia, mutta toimiessamme meidän on hyvä muistaa missä epätasa-arvoisuudet syntyvät ja mitä voimme tehdä. Työtä segregaation ratkaisuun kunnanvaltuustoissa riittää, mutta eriarvoisuus ei kaupungeista katoa ennen kuin nykyinen talousjärjestelmämme väistyy oikeudenmukaisen ja demokraattisen järjestelmän tieltä.
Helsingin esimerkki osoittaa, että kaupungeissa voidaan tehdä hyvinvointivaltion turvaverkkoa voimistavaa politiikkaa silloinkin, kun siihen revitään aukkoja muualla. Mutta jääkö kaupunkien rooli ainoastaan kapitalismin pahimpien eriarvoisuuksien tilkitsemiseksi, vai onko kaupungeilla potentiaalia toimia oikeistohallituksen lisäksi koko järjestelmää vastaan?
Kun mietitään kapitalismin vallan murtamista, on siinä keskeistä talouden ja siten vallan tuominen demokraattisen päätöksenteon piiriin harvojen käsistä. Tähän talouden demokratisointiin liittyvät keskeisesti omistussuhteet. Siksi yhtiöittämisten, yksityistämisten ja ulkoistamisen ehkäiseminen ja jo tehtyjen ulkoistusten ja yhtiöittämisten pyörtäminen ovat keinoja lisätä demokratiaa kaupungin taloudessa ja painottaa sitä, että palveluiden järjestämisessä korostuu voittojen luomisen sijaan aidosti ihmisten tarpeiden täyttäminen.
Jotta julkinen kontrolli voi toimia, on ihmisillä oltava mahdollisuus myös aidosti vaikuttaa päätöksentekoon. Esimerkiksi Helsingin kaupungin asunnot eli HEKA on kyllä kaupungin alainen toiminto, mutta yhtiömuoto vie päätöksenteon ja sen läpinäkyvyyden kauas pois vuokralaisilta. Demokratian edistämiseksi kaupungin asukkailla, työntekijöillä ja vuokralaisilla on oltava mahdollisuus vaikuttaa elämisensä, asumisensa ja työskentelynsä oloihin. Vaikuttamismahdollisuuksien on oltava myös pelkkää kuulemista vahvempia: jos mikään ei sido päätöksentekijöitä toimimaan näiden yhteisöjen näkemysten mukaan, jää demokratia näennäiseksi.
Kaupungin toimintojen omistussuhteiden ja päätöksenteon valtasuhteiden lisäksi myös itse fyysinen kaupunkitila on kamppailun alusta harvainvallan ja vapauden välillä. Sillä on merkitystä, onko kaikki julkinen tila alistettu voitontavoittelulle: pääseekö ystäviä tapaamaan, hetkeksi istumaan ja hengähtämään tai vaikkapa vessaan muutenkin kuin olemalla pakotettu ostamaan jotain? Paitsi että se asettaa ihmiset taloudellisesti eri asemaan, on se myös tapa muokata sitä, miten hahmotamme ihmissuhteemme – jos lähes kaikkiin suhteisiimme liittyy kuluttaminen, voi miettiä mihin se meidät ehdollistaa.
Vastaavia kysymyksiä kaupunkitilan hallinnasta voi olla vartioinnin ja valvontakameroiden määrä ja se, ketä ne seuraavat. Tai esimerkit niin kutsutusta ihmisvihamielisestä arkkitehtuurista, jossa kaupunkitila rakennetaan sellaiseksi, etteivät etenkään asunnottomat tai muuten “epätoivotut” ihmiset viettäisi siellä aikaa. Suomessa tätä on vittumaisten penkkien ja ostoskeskuksiin asennettujen porttien lisäksi kokeiltu muun muassa korkeaa ääntä välittävillä laitteilla, joiden tarkoitus on häätää äänen taajuuden kuulevat teinit pois.
Kaupungeilla on historiallisesti ollut rooli kansanliikkeiden synnyssä. Tämä ei ole ihme, ovathan tiheästi asutetut kaupungit luonnollisia paikkoja ihmisille järjestäytyä yhteisten intressien pohjalta. Siksi sillä on merkitystä, kenelle kaupunkitila kuuluu: meille kaikille, vai yksityisille toimijoille ja voitontavoittelulle. Kaupunkitila itsessään harvemmin luo kapinaa, mutta jotta kaupungit voivat olla jatkossakin vastavoima, on niiden tehtävä asukkailleen mahdolliseksi kohtaaminen ja järjestäytyminen.
Voivatko kaupungit siis toimia vastavoimana kapitalismille? Kaupungit ovat osa globaalin kapitalismin verkkoa, ja siten vasemmistolaisinkaan kaupunginvaltuusto tuskin kykenee irtisanoutumaan sen vaikutuksista. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kaupungeissa voisi tai tulisi vaalia sellaisen kaupunkitilan sekä kaupunkilaisten tilan luomista, josta voi nousta uusia tapoja järjestää taloutemme, yhteisömme ja elämämme. Kuuluuhan kaupunki meille.
Artikkelikuvan ottanut Pinja Nikki