Suomalainen metsäpolitiikka tarvitsee suunnanmuutoksen. Millainen sen tulisi olla ja millaisen vaihtoehton vasemmisto voi antaa siihen antaa?
Metsät ovat Suomessa olleet aina vahvasti politisoituneita. Viime vuosikymmeninä ilmastonmuutos ja lajikato ovat tuoneet uusia sävyjä vanhoihin kiistoihin. Metsäluontomme köyhtyy kiihtyvällä tahdilla ja metsistä on tullut hiilidioksidipäästöjen nettolähde. Samalla metsätalous on kuitenkin edelleen kansantaloudellisesti merkittävimpiä tuotantoaloja ja suuri työllistäjä. Nykyisin metsiä koskevaa päätöksentekoa tehdään myös muun kuin teollisuuspääoman intressien perusteella, mutta taloudellisten ja ekologisten näkökulmien välinen jännite on edelleen vahva. Metsämme ei voi samaan aikaan sekä tyydyttää yhä kasvavia hakkuumääriä, pysyä monimuotoisina että vastata muiden alojen ja ihmisten virkistyksen tarpeisiin.
Lisäksi metsiin liittyy vahvaa identiteettipolitiikkaa, jota hyödyntävät erityisesti keskusta, vihreät ja perussuomalaiset. Vanhat vastakkainasettelut kaupungin ja maaseudun sekä metsänomistajien ja luonnonsuojelijoiden välillä elävät vahvana. Keskustelua hallitsevat vuodesta toiseen toistuvat retoriset latteudet, kuten “Suomi elää metsästä”. “Metsiä ei voi museoida”. “Suomalainen metsätalous on kestävää ja ilmastoteko”. Tästä on päästävä eteenpäin.
Vasemmiston rooli metsäpolitiikassa on hankala. Puoluepolitiikassa vasemmistoliiton linjaukset ovat edistyksellisiä, mutta samalla kunnianhimoisuus aiheuttaa ristiriitoja liikkeessä. Vastakkainasettelu on vanha tuttu: duunarit ja maaseudun asukkaat ovat huolissaan teollisuuden työpaikkojen puolesta ja vasemmiston imagon pelätään tulevan liian lähelle vihreitä. Ylipäätänsä ay-liikkeelle asia on hankala, sillä esimerkiksi hakkuumääriä koskevissa kiistoissa Teollisuusliitto on usein asettunut työnantajien puolelle ympäristöjärjestöjen vaatimuksia vastaan. Sinänsä jaetaan yhteinen näkemys, että metsätalouden tulee olla sekä ekologisesti, sosiaalisesti että taloudellisesti kestävää, mutta käytännössä talouden voittoprinsiippi ajaa muiden arvojen yli, jolloin loppupäätelmä on että metsätalous on jo nyt kestävällä pohjalla. Ammattiyhdistysten tulisikin miettiä tarkemmin, onko pelkkä teollisuuden materiaalisten etujen puolelle asettuminen todella työläisen asian ajamista, vai sahaako se lopulta omaan oksaamme?
Kuitupuukapitalismista ekososialismiin
Mikä sitten olisi vasemmistolainen vastaus? Lähdetään ensinnäkin siitä, että metsätaloutta tarvitaan Suomessa nyt ja tulevaisuudessa. On täysin virheellistä ajatella, että keskustelemme siitä harjoitetaanko Suomessa tulevaisuudessa metsätaloutta ja luonnonvarojen käyttöä vai ei. Näin nimittäin moni tuntuu ajattelevan: joko suojellaan jokainen notko ja niemi tai sitten hakataan viimeisetkin salomaat selluksi. Sen sijaan kysymys on, millä tavoilla, missä laajuudessa ja mitä varten metsätaloutta harjoitetaan, ja keiden etu sitä koskevissa päätöksissä korostuu.
Suomessa viimeisen sadan vuoden ajan harjoitettu avohakkuille perustuva tehometsätalous on esimerkki ilmiöstä, jota tutkijat Janne Säynäjäkangas ja Ville Kellokumpu ovat kutsuneet kuitupuukapitalismiksi. Sen lähtökohtana on tuottaa halpaa raaka-ainetta kotimaisen selluteollisuuden tarpeisiin, jolloin kaikki muu metsiä koskeva taloudellinen ja muu arvo määräytyy tämän tavoiteen kautta. Vaikka puhummekin jatkuvasti kestävästä ja vastuullisesta metsänhoidosta, vaikuttaa kuitupuukapitalismin taustalla silti ajatus “luonnon ilmaisista lahjoista”, kuten Marx aikoinaan asian muotoili. Kapitalismin aikaansaama talouskasvu on historiallisesti perustunut halvan (fossiilisen) energian ja ehtymättömiksi kuviteltujen raaka-aineiden hyödyntämiselle. Näin toimii myös suomalainen metsäteollisuus. Sille metsät ovat ennen kaikkea sellun raaka-ainetta. Tasaikäisen avohakkuumetsän puiden arvo on pieni, mutta suuren volyymin ja halvan energian avulla voitot saadaan kasaantumaan. Vanhat metsät kannattaa myös laittaa sahan alle, sillä niistä saadaan arvokasta tukkipuuta kertaluontoisesti, mikä nostaa samalla myös talousmetsistä saatavaa voittoa.
Tämän tuotantoalan loppu alkaa kuitenkin olla käsillä. Halvan energian aika on käymässä vähiin eikä lyhytikäisten kuitupuutuotteiden tuottamista voida enää ilmastonmuutoksen edessä perustella. Kuitupuukapitalismi on ajanut itsensä umpikujaan. Suomalaisen metsäteollisuuden tulevaisuus riippuu siitä, uskallammeko tunnustaa tämän ja etsiä sille vaihtoehtoja. Tarvitsemme monipuolisempaa metsätaloutta, joka palvelee yhteiskuntaa laajemmin kuin nyt.
Vasemmiston omaksuman ekososialistisen aatteen perustaja on ajatus luonnon ja yhteiskunnan välisen aineenvaihdunnan saattamisesta tasapainoon. Kuitupuukapitalismi on hyvä esimerkiksi siitä, kuinka ihmisen taloudellinen toiminta on vääristänyt tätä suhdetta: me otamme, mutta emme anna. Vasemmistolainen vaihtoehto on puolustaa työläisten ja maaseudun asukkaiden asiaa taistelemalla ongelman lähdettä, eli metsäteollisuuspääoman intressejä vastaan. Meillä on mahdollisuus turvata työpaikat, luonnon monimuotoisuus ja hiilinielut, mikäli poliittista tahtoa ja uskallusta vain löytyy.
Metsäpolkuja eteenpäin
Lopuksi muutamia konkreettisia politiikkasuosituksia kotimaisen metsätalouden kestävyyden varmistamiseksi.
- Monipuolistetaan metsätaloutta suosimalla jatkuvaa kasvatusta avohakkuiden sijaan. Siirretään tuotannon pääpaino korkea jalostusasteen tuotteisiin ja puututaan tuotannon energiaintensiivisyyteen. Metsäteollisuuden työpaikkojen turvaamiseksi tuotannon rakennetta ja painopistettä on muutettava, jotta emme lukkiudu matalan jalostusasteen sellutuotteisiin. Puuta voidaan käyttää vähemmän, kun se käytetään arvokkaampiin tuotteisiin. Tulevaisuudessa kasvava ihmistyön tarve teollisuudessa luo pohjan uusille työpaikoille.
- Hakkuukatto Metsähallitukselle. Metsähallitus hallinnoi valtion omistamia metsiä, yhteensä 9 157 000 hehtaarin alaa, josta suurin osa sijaitsee Lapissa ja Saamenmaalla. Sen toiminta on vahvasti poliittisesti ohjattua. Asettamalla Metsähallitukselle tieteelliseen tutkimustietoon perustuva kestävien hakkuiden pysyvä hakkuukatto ja rajaamalla kaikki valtion mailla olevat vanhat metsät hakkuiden ulkopuolelle voidaan valtion metsiä suojella metsäpolitiikan ailahteluilta.
- Siirretään metsiä koskeva päätöksenteko maa-ja metsätalousministeriöstä ympäristöministeriöön.Ympäristöministeriön luominen oli aikoinaan suuri edistysaskel, mutta sen vaikutusvalta metsäpolitiikkaan on ollut rajallinen sisarministeriöönsä verrattuna.
- Mietitään uudelleen yksityisten metsänomistajien asema. Suurin osa, n. 60 prosenttia, Suomen metsistä on yksityisessä omistuksessa. Nämä omistajat ovat muun muassa yksityishenkilöitä, yhdistyksiä, seurakuntia ja kuolinpesiä. Julkisessa keskustelussa korostetaan usein omistajien oikeuksia ja vapaaehtoisuutta. On kuitenkin tarpeellista kyseenalaistaa kuinka pitkälle metsät elävinä ekosysteemeinä, ihmisten ja lukemattomien muiden lajien yhteisesti jakamana tilana, voivat olla yksityisomaisuutta ilman laajempaa yhteiskunnallista ohjausta. Verotuksen ja lainsäädännön avulla metsänomistajien toimintatapoja voidaan ohjata kestävämpään suuntaan. Metsät tulisi kuitenkin nähdä yksityisomaisuuden sijasta yhteismaina, joiden käyttö on alisteinen laajemmalle demokraattiselle kontrollille.
Nostetaan suojelutasoa ja suojellaan kaikki vielä jäljellä olevat vanhat metsät. Tämä on kotimaisen metsiensuojelun perusvaade, joka vaatii ennen kaikkea lisää rahaa luonnonsuojeluun, erityisesti yksityisille maanomistajille maksettaviin korvauksiin.
Kirjoittaja Akseli Ekola