Natosta vielä kerran: Suomen jäsenyys sotilasliitossa näyttää jatkuvasti todennäköisemmältä ja myös moni vasemmistoliittolainen on kääntynyt kannattamaan sitä. Itse en vieläkään kannata jäsenyyttä, ja näen tarpeelliseksi käydä vielä kerran läpi, miksi.
Aloitetaan sillä, että oma ulkopoliittinen analyysini ei ole koskaan pohjautunut idealle hyvistä väleistä Suomen ja Venäjän välillä. Sen ajan, kun olen elämästäni ollut poliittisesti tiedostava, on Venäjä hyökännyt Ukrainaan, vähän ennen sitä Georgiaan ja sortanut omia kansalaisiaan. En siis allekirjoita ajatusta siitä, että meidän tulisi pysyä hiljaisina ja myötäillä Venäjää tai kuvitella, että välillämme olisi sen suurempaa ystävyyttä tai erityissuhdetta. Venäjän nuoleskeluun perustuva vinoutunut “rauhanaate” – ei tule sekoittaa aitoon rauhanaatteeseen – iljettää minua.
Puolustuspoliittisia, kuten muitakaan poliittisia, ratkaisuja ei tule tehdä sillä perusteella, miellyttävätkö ne suuria valtoja ja suuria johtajia. Mutta ei myöskään sillä perusteella, vituttavatko ne niitä, vaan omiin arvoihin ja arvioihin pohjaten. Siksi on sivuhuomiona todettava, että on ollut hämmästyttävää nähdä aikuisten ihmisten sanovan, että Suomen tulisi liittyä Natoon siksi, että se ärsyttäisi Putinia. Argumentaatio on kuin ala-aste-ikäisen suusta.
Samaan aikaan kun Venäjä on aloittanut sotia ja sortanut kansalaisiaan on Yhdysvaltojen aikaansaama tuho Irakissa synnyttänyt tuhoa niittäneen ISIS-järjestön, sama tuho on muuttanut Libyan orjakaupan keskiöksi, ja Afganistanin kärsimys on jatkunut vailla muutosta parempaan. Samalla se on sulkenut turvapaikkaa hakevat häkkiin rajoillansa, ja vanginnut suurimman osuuden asukkaistaan kaikista maailman maista. Lista Yhdysvaltojen rikkomuksista niin muita valtioita kuin omia kansalaisiaan on kovin pitkä.
Yhdysvallat ei toimijana edusta minulle “pienempää pahaa” kuin Venäjä. Molemmat maista ovat epädemokraattisia, oligarkkisia suurvaltoja, jotka polkevat ihmisten oikeuksia ja vapauksia omien rajojen sisällä ja maailmalla. Näitä regiimejä ei tule vahvistaa myötäilemällä tai liittoutumalla, vaan niiden purkamista tulee edistää.
Kun sanon, että Yhdysvallat ei edusta minulle pienempää pahaa toimijana kuin Venäjä, en tarkoita, että maat olisivat täysin samanlaisia. On selvää, että esimerkiksi lehdistönvapaus on Venäjällä huomattavasti olemattomampi ja hallinto totalitaarinen/diktatuuri. Yksilönvapaudet eivät kuitenkaan voi olla ainut mittari maiden toimia arvioidessa. Havainnollistava – muttei täysin vastaava – esimerkki on Israel, joka samanaikaisesti mahdollistaa (tietyille) kansalaisilleen monia vapauksia, sekä ylläpitää väkivaltaista miehitystä.
Kun puhutaan sotilaallisesta ja poliittisesta liittoutumisesta joka Nato-jäsenyys on, minulle painaa eniten vaakakupissa se, mitä näyttöjä maalla on sen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Yhdysvaltain näytöt eivät ole sellaisia, joihin haluaisin yhteiskuntamme sitoa. Ydinpommien tiputtamiset, kylmän sodan Vietnamin ja Korean sodat ja useat orkestroidut vallanvaihdot kertovat karua kieltä “maailmanpoliisista”. Mutta edes niin pitkälle ei tarvitse mennä.
Muutama päivä sitten tuli 18 vuotta täyteen Abu Ghraibin vankilan kidutuskuvien julkaisusta. Kuvat kertovat systemaattisesta kidutuksesta ja väkivallan sekä seksuaalisen väkivallan käytöstä USAn joukkojen toimesta. Vain yksitoista henkilöä sai tuomion vankilassa tapahtuneesta väkivallasta, joista vain yksi istui vankilassa kuusi vuotta, loput kuukausia tai eivät lainkaan. Ja tämä on vain yksi esimerkki lähiajalta, yksi karmeimmista sellaisista, mutta ei ainoa.
Vastaväitteenä kuulee usein, että ”Yhdysvallat ainakin puhuu demokratian ja oikeusvaltion arvoista, toisin kun Venäjä”. Puhe on tyhjää, jos sen takana ei ole tekoja, enkä ole vakuuttunut Yhdysvaltojen näytöstä etenkään oikeusvaltion tai sääntöperustaisen maailmanjärjestyksen kohdalla. Kun näen George W. Bushin ja Dick Cheneyn Haagissa perusteettoman hyökkäyssodan aloittajana Vladimir Putinin rinnalla ja maan kohtaavan vastaavat sanktiot, voin alkaa uskoa siihen. Mutta niin kauan, kun suurvallan käytös osoittaa, että säännöt ovat heille toiset kuin muille, on puhe arvoista tyhjää. Niin kauan, kuin jollain valtiolla on mahdollisuus olla kansainvälisen oikeuden yläpuolella näin eri kategoriassa, tarkoittaa se, että sillä on liikaa valtaa. Se, että maan sisällä voidaan käydä vaaleja ei muuta sen globaalisti vääristynyttä asemaa.
Yhdysvaltojen sisäisen demokratian puutteesta keskustelu ei mahdu tähän blogiin, mutta lyhyesti sanottuna sitä kaventavat äänioikeuden rajoittaminen ja äänestämisen vaikeuttaminen etenkin haavoittuvimmassa asemassa olevilta ryhmiltä sekä puoluedemokratian olemassa olemattomuus, poliittisesti nimitettävä, suurta valtaa käyttävä korkein oikeus sekä rahan mahti politiikassa, joka näkyy etenkin kahden valtapuolueen politiikan rajautumisesta lahjoittajien perusteella. Oikeusvaltioperiaatetta taas rapauttaa sisäpoliittiisesti erityisesti maan poliisiväkivalta ja se, että maailman maista se on vanginnut suhteessa suurimman osan väestöstään. Kumpikin näistä kohdistuu etenkin afroamerikkalaiseen väestöön, tarkoittaen oikeuden epätasaista jakaantumista.
Miksi keskityn tässä blogissa Yhdysvaltojen vikoihin, enkä Venäjän? Venäjän hirmuteot ovat laajalti tiedossa ja tuomittu. En näe tarvetta toistella itsestäänselvyyksiä. Lisäksi vain toinen näistä maista on sellainen, jonka kanssa olemme liittoutumassa. Yhdysvallat on Naton de facto -johtaja sen suurimmalla armeijalla, puolustusbudjetilla, ja merkittävimmällä osuudella globaalissa politiikassa ja taloudessa. Natoa ei ole ilman Yhdysvaltoja, ja se ei ole ”vain yksi jäsenvaltio” liittoumassa. Yhdysvaltojen puolustusbudjetti on suurempi kuin muilla jäsenvaltioilla yhteensä. Lisäksi vain sen ydinasearsenaali on aseiden määrällä ainoa, joka kykenee vastaamaan Venäjän arsenaaliin. Naton tulivoima ja pelotevaikutus perustuu siis Yhdysvaltoihin.
Yhdysvalloilla on maailmanpoliittisen roolinsa vuoksi merkittävää epävirallista valtaa vaikuttaa ja painostaa jäsenvaltioihin. Kaikki Nato-maat myös esimerkiksi vastustavat ydinasekieltosopimusta, vaikka kannatusta siihen maiden kansalaisilta löytyisi. Meille relevantein esimerkki lienee Yhdysvaltojen painostus Norjaa kohtaan turvatakuiden vetämisellä, mikäli Norja ei tue hyökkäystä Irakiin. Myöhemmin Norja korjasi asian lähettämällä joukkoja Irakiin sekä tiputtamalla eniten pommeja Libyaan kaikista operaatioon osallistuneista.
Naton tuoma turva perustuu ensisijaisesti ydinaseuhkaan kuten eduskunnan selontekokin totesi. Ydinaseista tulisi kaikin tavoin pyrkiä luopumaan, ei lisäämään niiden roolia. Sotilasliiton jäsenenä, jonka doktriini perustuu ydinaseiden olemassaoloon, voi ydinaseriisunnan edistäminen olla ainoastaan näennäistä. Ylipäänsä kaikki puhe ydinaseriisunnan tai rauhantyön edistämisestä Naton sisällä on joko valehtelua itselleen tai muille. Lausahdus “Naton muuttamisesta jäsenenä sisältä päin” kuulostaa vähintään yhtä naiivilta kuin idea ystävyydestä Venäjän kanssa.
Oma vasemmistolaisuuteni on aina ollut kansainvälistä. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että ihmisillä ympäri maailman on sama arvo ja oikeus vapauteen, rauhaan ja turvaan. Tämä koskee yhtä lailla niin suomalaisia kuin afganistanilaisia. Suomen turvallisuus ei ole sen arvoista, että annamme siten hiljaisen hyväksyntämme Turkin tekemään kurdien massamurhaan Pohjois-Syyriassa tai Yhdysvaltojen jo aiemmin mainituille rikoksille. Se ei ole sen arvoista, että ylläpidämme ydinaseisiin perustuvaa kauhun tasapainoa.
Se ei tarkoita, että Suomen turvallisuus olisi minulle yhdentekevää. Vaikka Suomi kansallisvaltiona ei merkitse minulle mitään, on täällä ihmisiä, jotka ansaitsevat elää rauhassa ja turvassa, sekä yhteiskuntajärjestelmä, jota on mahdollisuus muuttaa parempaan kuin totalitarismia olisi. Siksi olen reservissä ja valmis puolustamaan Suomea tarvittaessa hengelläni. Suomen turvallisuus perustuu ensi- ja viimekädessä omaan uskottavaan puolustukseen, eikä sitä voi ulkoistaa. Naton artikla 5 määrittää mutuaalisen turvan hyvin avoimesti, eikä lupaa mitään spesifiä apua.
Nato-jäsenyydestä puhuttaessa kysytään usein, onko pienemmilläkin valtioilla omaa toimijuutta? Totta kai. Valtiot voivat omasta halustaan liittyä Natoon. Se ei tarkoita, etteikö yhden suurvallan massiiviseen armeijaan nojaava turvallisuus pönkittäisi suurvaltoihin perustuvaa maailmaa. Kuten todettua, suurvaltojen valtaa tulisi jatkuvasti pyrkiä vähentämään – ei lisätä sitä ”turvallisuuden” verukkeella. Tämä koskee suhdetta niin Venäjään, Yhdysvaltoihin kuin Kiinaan – tai mihin tahansa nousevaan suurvaltaan.
Mitä vaihtoehdoksi? Usein toistellaan sitä, kuinka Nato ei ole hyvä vaihtoehto, mutta paras olemassa olevista. Itse en allekirjoita Naton “paremmuutta”, kuten yllä avasin, mutta en myöskään tilanteen vaihtoehdottomuutta. Pohjoismaisen sotilasyhteistyön tulisi olla Suomen puolustuksen kulmakivi heti oman puolustuksen jälkeen. Myös eurooppalaista turvallisuusyhteistyötä tulisi tiivistää. On hassua sanoa, että koska näitä ei ole tähän mennessä merkittävästi edistetty, että niitä ei voisi edistää yhä. Tänä keväänä Euroopan turvallisuuspolitiikassa on tapahtunut merkittäviä muutoksia, mm. Saksa on nostanut puolustusbudjettiaan yli sadalla miljardilla. Eurooppa haluaa selkeästi korostaa omaa puolustustaan vain Yhdysvaltojen turvatakuihin luottamisen ohella. Tämä olisi erinomainen tilanne edistää eurooppalaista sotilasyhteistyötä, etenkin kun Yhdysvaltojen epävakaa sisäpoliittinen tilanne tarkoittaa, että siellä voi parinkin vuoden päästä istua hyvinkin Nato-vastainen presidentti.
Lopuksi vielä Nato-jäsenyysprosessista: Ymmärrän, että mielipiteet niin ihmisillä kuin puolueilla ovat muuttuneet Ukrainan sodan jälkeen, ja tarve tarkastella turvallisuuspolitiikkaamme on aito. On silti mielestäni demokraattisesti kestämätöntä, että hallituskoalitio, jossa puoleista vain yksi, RKP, kannatti Nato-jäsenyyttä koalitiota muodostaessa, lähtee viemään Suomea Natoon ilman kansanäänestystä tai vaaleja, joissa puolueiden päivitetyt kannat ovat tarjolla. Nato on hyvin avoin Suomen ja Ruotsin liittymiselle, ja Venäjän armeija tulee vielä pitkään korjailemaan Ukrainan sodan aiheuttamia tappioita. Meillä olisi ollut aikaa päättää niin suuresta asiasta kuin Nato-jäsenyydestä muutenkin kuin hätiköiden, etenkin kun se näillä näkymin tehdään yhdessä Ruotsin kanssa.
Kaiken tämän sanottuani ymmärrän, miksi myös vasemmistolaisena itseään pitävä henkilö voi päätyä Naton kannalle. Naton jäsenyyden tuomalla pelotteella on mahdollisuus vähentää Suomeen kohdistuvia turvallisuusuhkia. Se tuo myös esim. jonkin verran uutta tiedustelutietoa käyttöömme. Tämän valinnan tekeminen kuitenkin tarkoittaa, että pitää Suomen turvallisuutta tärkeämpänä kuin globaalia ydinaseriisuntaa ja suurvaltojen vallan purkamista, ja on valmis antamaan hiljaisen hyväksyntänsä jäsenvaltioiden ihmisoikeusrikkomuksille.
Näistä syistä vastustan Suomen Nato-jäsenyyttä. Jos jäsenhakemus jätetään, on siirryttävä keskustelemaan siitä, mitä vaatimuksia jäsenyyden suhteen tulee olla. Sitä ennen tahdoin kuitenkin perinpohjaisesti avata ajatteluani jäsenyyden suhteen. Oli Suomi Natossa tai ei, tulen jatkossakin kuten parhaillaan edistämään maailmaa, joka ei perustu harvojen – valtioiden, luokan tai ihmisten – valtaan ja globaalin oikeudenmukaisuuden toteutumista.
Kirjoittajana: Pinja Vuorinen