- Taloutta ei tule ymmärtää lineaarisena, suljettuna järjestelmänä, vaan järjestelmänä, joka on osa elonkehää ja riippuvainen siitä
- Perinteisesti taloustieteessä luontoa on tarkasteltu vain raaka-aineiden lähteenä ja jätteiden loppusijoituspaikkana. Tämän sijasta luonto tulisi ymmärtää itsessään arvokkaaksi, yhdeksi pääoman muodoksi
- Varallisuus voidaan jakaa kolmeen osaan. Tuotannollinen pääoma käsittää esimerkiksi tehtaat ja koneet, ja inhimillinen pääoma käsittää ihmiset sekä heidän taitonsa, koulutuksensa terveytensä jne. Näiden lisäksi on huomioitava luontopääoma
- Luontopääoma voidaan ymmärtää ekosysteemipalveluina: luonto tuottaa tarvitsemiamme tuotteita (ruokaa, raaka-aineita), ja elinympäristömme säätely ja kontrollointi on täysin riippuvainen luonnosta (maaperän ravinnekierto, hapen tuotanto, kasvien pölyttäminen, ilmaston säätely jne.). Luontopääoma on sekä käsin kosketeltavia tuotteita, kuten ruoka-aineita, että näkymätöntä maapallon elossapitojärjestelmän ylläpitoa
- Luontopääomalle ei perinteisessä taloudessa ole hintaa eikä markkinoita. Siksi luonnon tuottamia resursseja ylikäytetään ja kohdellaan, niin kuin ne olisivat rajattomia
- Ympäristölle aiheutuvat haitat ovat malliesimerkki Julkinen talous -osiossa mainitusta markkinoiden epäonnistumisesta. Ympäristölle aiheutuvat haitat eivät perinteisesti sisälly kansantalouden laskelmiin. Näissä haitoissa on kyse ulkoisvaikutuksista: taloudellinen toiminta haittaa kolmansia osapuolia, jollaisena luontoa ja ympäristöä tässä pidetään.
- Maapallon resurssit ovat rajalliset. Erilaisille ekologisille suureille on luonnontieteellisen tiedon perusteella laskettavissa “planetaariset rajat”, joita ei tulisi ylittää, jotta maapallon elinolosuhteet pysyvät kohtuullisina. Tällä hetkellä rajat on ylitetty monilla osa-alueilla: muun muassa ilmaston lämpeneminen, ilmakehän typpi- ja fosforipitoisuus sekä lajikato
- Taloustiede voi tarjota ratkaisuja talouspolitiikan muuttamisessa kestäväksi. Eräs ehdotus on luontopääoman huomioiminen taloudellisen kehityksen mittaamisessa. Kansantalouden tilinpitoon laskettaisiin mukaan luonnon tila, ja luontovarallisuudelle määriteltäisiin varjohinnat, joiden avulla niiden arvo tulisi huomioiduksi taloudellisissa laskelmissa. Luonto ei olisi enää “ilmainen resurssi”
- Tämän tyyppistä toimintaa edustaa nykyisin käytössä olevat päästökauppa ja hiilidioksidivero, joissa päästöille on asetettu hinta. Nykyiset järjestelmät eivät kuitenkaan ole riittävän kattavia ja tehokkaita, vaan niissä on porsaanreikiä
- Toinen merkittävä näkökulma on talouspolitiikan päämäärän määritteleminen uusiksi. Jatkuvan talouskasvun sijaan tavoitteeksi tulisi ottaa riittävän hyvä elämä planetaaristen rajojen sisällä pysyen. Eräs malli tähän on Kate Raworthin kehittämä donitsimalli, jossa määritellään inhimillisten tarpeiden alaraja sekä ympäristölle aiheutuvien haittojen alaraja. Näiden väliin sijoittuvassa “renkaassa” tai “donitsissa” on sellainen elintaso, johon tulee pyrkiä. Talouspolitiikalla ohjattaisiin tämän tason saavuttamista, ei jatkuvaa kasvua sinänsä.
Tekstin on kirjoittanut Vasemmistonuorten talouspoliittisen kampanjan työryhmä ja teksti on viimeinen osa Talouden työkalupaketti -julkaisusarjaa.