Presidentinvaalien ennakkoäänestys alkoi keskiviikkona ja jatkuu ensi viikon tiistaihin asti, ensimmäisen kierroksen varsinaisen vaalipäivän ollessa sunnuntaina 28.1. Myös Vasemmistonuorten kanta on kuulunut vaalikeskustelussa. Järjestö on jo pitkään kritisoinut presidentti-instituutiota ja vaatii tämän lakkauttamista, ja myös vasemmistoliiton oma ehdokas Li Andersson on ollut aikoinaan järjestön johdossa tämän kannan vallitessa. Vaalien koittaessa on hyvä taas tuoda esiin syitä, miksi järjestö suhtautuu Suomen korkeimmalla äänestysprosentilla käytäviin vaaleihin toisin kuin valtaosa muusta poliittisesta kentästä ja kysyä: tarvitaanko presidenttiä?
Yksi keskeisimmistä ongelmista nykymuotoisessa presidentti-instituutiossa liittyy sen politiikkaa epäpolitisoivaan luonteeseen. Näissäkin vaaleissa on nähty, kuinka ehdokkaat paneelista toiseen lähinnä myötäilevät toistensa näkemyksiä. Osittain syy on toki siinä, että suomalaisessa ulkopolitiikassa vallitsee monessa asiassa konsensus tällä hetkellä. Mutta samalla tämä vakauden kaipuun ja konsensushakuisuuden ilmapiiri vie kaiken hapen poliittiselta keskustelulta. Pitkin mediaa on huomioitu, kuinka etenkin kärkikaksikko Stubb ja Haavisto tuntuvat varovan minkäänlaisten mielipiteiden esittämistä, ja melko laimeasti sitä muiltakaan ehdokkailta kuuluu.
Epäpoliittisuus on myös sisäänrakennettu instituutioon, jossa valituksi tultuaan presidentti luopuu puoluekirjasta. Vaikka on ulkosuhteiden kannalta perusteltua, että presidentti edustaa valtiota eikä puoluettaan, häivyttää käytäntö samaan aikaan valittavan henkilön taustan. Niinistö tuskin on luopunut kokoomuslaisesta arvomaailmastaan puoluekirjasta luopuessaan, eivätkä toisaalta ”Suomen kansan” arvot ole kertaheitolla muuttuneet kokoomuslaisiksi hänen tultuaan valituksi. Niinpä presidentin rooli on samaan aikaan olla arvojohtaja, mutta olla sitoutumatta yhdenkään puolueen arvoihin. Se, mitä arvojohtajuus tässä sitten tarkoittaa jää jokaisen itse tulkittavaksi.
Pahimmillaan olemme nähneet, että presidenttiehdokas itse näkee roolin olevan ”politiikan yläpuolella”. Tällainen on omiaan heikentämään kansanvaltaa, josta Vasemmistonuoret silloinkin muistutti.
Käsi kädessä epäpolitisoinnin rinnalla kulkee presidentti-instituution valtaa henkilöivä rooli. Näissäkin vaaleissa ehdokkailta tunnutaan tiedustelevan enemmän hauskoja yksityiskohtia heidän persoonistaan kuin asioista joihin presidentillä aidosti on valtaa. Vaaleista tulee missikisat, joissa valitaan se, jonka hymy vaalimainoksessa miellyttää eniten tai kuka antaa äänestäjille vahvimman tunteen isällisestä vakaudesta. Kun vaalit rakennetaan tällaisen persoonien vertailun ympärille, ei ole ihme, että ehdokkailla itselläkään ei ole hinkua tuoda esiin vahvoja poliittisia kantoja.
Samaan aikaan tällainen poliittisen toiminnan vähintään symbolinen keskittyminen yhdelle johtajalle on omiaan luomaan poliittista kulttuuria, joka ei kannusta ihmisiä itse vaikuttamaan asioihin, vaan luottamaan siihen, että joku muu hoitaa.
Tämä lienee osiltaan selittää presidentinvaalien suurta suosiota. Ei tarvitse miettiä sitä, mitä puolueet ohjelmissaan kirjoittavat tai kenet valitsisi listoilta kymmenien tai satojen joukosta, saati asettuisiko itse ehdolle. Riittää, että kymmenisen ehdokkaan joukosta valitsee sen, josta tulee parhaat vibat. En sano näitä asioita aliarvioidakseni Suomen kansaa, vaan tuomalla esiin sen miten presidentti-instituutio itse ruokkii kulttuuria, jossa epäpoliittinen, henkilöivä vaali tuntuu helpoimmin lähestyttävältä.
Presidentti-instituutio siis vie politiikan pois politiikasta ja ylläpitää kulttuuria, jossa vaaleissa keskitytään henkilöihin, ei sisältöihin. Mitä sitten tilalle?
Perinteisesti Vasemmistonuoret on korostanut, että instituution lakkauttamisen myötä presidentin valtaoikeuksia tulee siirtää valtioneuvostolle ja pääministerille vallan keskittämisen sijaan hajauttaa sitä relevantteihin ministeriöihin. Viime marraskuussa pidetyssä liittokokouksessa hyväksytyssä, vuoteen 2027 voimassa olevassa poliittisessa ohjelmassa linjataan seuraavasti:
”Presidentti-instituutiosta luovutaan ja se korvataan vaaleilla valittavalla monijäsenisellä neuvostolla, joka toimii Sveitsin liittoneuvoston mallin mukaisesti kollektiivisena valtionpäänä.”
Järjestön nykyinen kanta ei siis siirtäisi kaikkea toimivaltaa eduskunnalle ja valtioneuvostolle, vaan loisi uuden rakenteen. Mallilla olisi mahdollisuus purkaa henkilöitynyttä kompromissia kuningasvallasta, mutta säilyttää peräänkuulutettua vakautta päivänpolitiikan paineiden ulkopuolelta.
Juuri päivänpolitiikan ulkopuolisuus on kenties painavimpia argumentteja presidentti-instituution puolesta. Hallituskriisit, irtopisteiden keräily, media, sisäpoliittinen paine tai moni muu seikka voi ohjata puolueiden päätöksentekoa tavalla, joka ei pitkällä aikavälillä johda edes puolueiden itse tavoittelemiin lopputulemiin. Eikö siis ole hyvä, että meillä on myös näistä paineista vapaa poliittista valtaa käyttävä toimija?
Kyllä ja ei. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on yksi politiikan osa-alue, jossa tietystä vakaudesta voi nähdä olevan erityistä hyötyä. Valtioiden väliset suhteet rakentuvat historian myötä ja siten harvemmin nähdään äkkinäisiä käänteitä. Yhdysvalloista näemme, kuinka ulkopolitiikan alistaminen sisäpolitiikan myrskyille johtaa enemmissä määrin epävakaudelle, joka ulottuu koko maailmaan (tässä tosin ongelma ei ole vain epävakaus, vaan se ettei millään valtiolla tulisi olla näin merkittävää vaikutusta muihin suvereeneihin valtioihin).
Toisaalta tämä vakauden ihannointi johtaa alussa mainitsemaani tilanteeseen, jossa presidenttiehdokkaat tai itse presidentti välttävät ottamasta vahvasti kantaa oikein mihinkään. Mihin tarvitsemme vaaleilla valittua vallankäyttäjää, jonka suurimmaksi arvoksi lasketaan se, ettei valtaa käytetä asioita muuttavalla tavalla?
Presidentin tarpeellisuutta perustellaan usein myös sillä, että valtiot hoitavat välisiään suhteita valtionpäiden kautta. Niinpä tarvitsemme presidentin, jotta joku voi kätellä muita presidenttejä. Tämä on mahdollista toteuttaa myös neuvostomallin kautta. Mikään maailmassa ei velvoita siihen, että yhden ja saman henkilön on hoidettava edustus, eikä niin nytkään aina tapahdu.
Jos presidenttiä ei tarvita, tarvitseeko vaaleissa sitten edes äänestää? Kuten jokaisissa vaaleissa, se on viime kädessä jokaisen itse arvioitavissa. Aihe itsessään on laaja ja käydään jossain määrin jokaisten vaalien ohessa, mutta lyhyesti: on perusteltavaa olla jättämättä ääntään vaaleissa, jossa valitaan henkilöä tehtävään, jonka haluaa lakkauttaa (koskee kaikkia vaaleja). Samaan aikaan on harvemmin muusta poliittisesta toiminnasta pois koittaa saada omia kantojaan läpi eri instituutioihin niitä edustavien ehdokkaiden muodoissa (koskee myös kaikkia vaaleja).
Ja koska blogia vaaleista, joissa äänestys on parhaillaan käynnissä, on vaikea kirjottaa arvioimatta ehdokkaita niin todetaan nyt tämäkin: jos jotain näissä vaaleissa äänestää (muuta kuin tyhjää tai Aku Ankkaa) niin Li Anderssonia. Itselleni painavin syy tähän on se, että hän on ainoa, joka aidosti on tuominnut Israelin toiminnan Gazassa ja kutsuu palestiinalaisten etnistä puhdistusta siksi mitä se on. Kertoo tosin lähinnä masentavaa Suomen demokratian ja arvojen tilasta, että maan tärkeimpiin ulkopoliittisiin virkoihin kuuluvan rooliin hakee lähinnä ehdokkaita, jotka eivät näin uskalla tehdä.
Presidentti-instituutiosta tuskin tullaan luopumaan aivan hetkeen. Maailmanpolitiikan turbulenssit saavat ihmiset etsimään vakautta vahvoista johtajahahmoista. Todellisuudessa presidentti ei kuitenkaan tällaista kykene tarjoamaan, vaan valitettavasti vahvat johtajat ja johtajainstituutiot ovat usein omiaan lisäämään epävakautta. Presidenttiä enemmän tarvitsemme kriittistä keskustelua vallasta ja vallankäyttäjistä, ja siksi Vasemmistonuorten kanta on tärkeä ääni muuten helposti yksiääniseksi muuttuvassa keskustelussa.
Kirjoittaja on Vasemmistonuorten puheenjohtaja.