Akseli Ekola
Suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa ollaan Venäjän aloittaman hyökkäyssodan jälkeen ripustauduttu yhä voimakkaammin “lännen” ideaan. Meille tarjoillaan kertomusta, jossa Suomi kiinnittyy yhä vahvemmin länteen, ja jäsenyys sotilasliitto Natossa on tämän kehityksen luonnollinen päätepiste. Oikeistolaisen uussuomettumisen ilmapiirissä kaikkinainen lännen kritisoiminen on Putinin pussiin pelaavaa maanpetturuutta, koska länsi ja sen instituutiot mielletään edustavan kaikkea hyvää ja kaunista vastakohtana “idälle” ja muille “toisille”. Esimerkiksi dekolonisaatio ja antirasismi leimataan yhä useammin ulkopuolelta tuoduksi informaatiovaikuttamiseksi, jonka tarkoituksena on heikentää “länttä”. Tällöin kielletään, että niillä olisi todellisesta historiasta ja aidoista yhteiskunnallisista ongelmista kumpuava oikeutuksensa, joka pakottaa meidät arvioimaan omia edistyskertomuksiamme uudelleen. Vakavinta kuitenkin on, että kiinnittymällä lännen ideaan olemme saman ajatuskehikon vankeja johon myös esimerkiksi Venäjän ja Kiinan johto vetoavat. Tällöin emme myöskään pysty käsittämään, miksi merkittävä osa maailman ihmisistä ei jaa samaa näkemystä kanssamme.
Modernin maailman kansainvälinen järjestelmä on muotoutunut osana kapitalismin, kolonialismin ja imperialismin historiaa. Sitä ovat muokanneet suurvallat sotilaallisilla ja taloudellisilla intresseillään, näiden maiden omistava luokka sekä niiden harjoittama asuttajakolonialismi. Vaikka suora siirtomaavalta on 1900-luvun puolenvälin jälkeen murentunut, on kolonialistisen maailmanjärjestyksen purkaminen eli dekolonialisaatio edelleen kesken. Entiset siirtomaat ovat nyt muodollisesti itsenäisiä, mutta käytännössä edelleen taloudellisesti ja poliittisesti sidottuja entisiin isäntämaihinsa. Globaalin pohjoisen, eli käytännössä Euroopan ja Pohjois-Amerikan maat ovat pitkälle 2000-luvulle asti ollut johtava asema kansainvälisessä politiikassa, jota ne ovat käyttäneet omien etujensa turvaamiseen esimerkiksi hyödyntämällä taloudellista valta-asemaansa sekä tukemalla vallankaappauksia ja itsevaltaisia hallintoja, toisinaan myös sodan keinoin. Nämä toimet ovat edistäneet kansainvälisen pääoman valtaa, mutta tuoneet vain vähän hyötyjä entisten siirtomaiden kansoille. Näin länsimaat ovat itse olleet myös yksi suurimmista esteistä demokratian ja universaalien ihmisoikeuksien edistämiselle. Siksi nykyistä kansainvälistä järjestelmää ja sen instituutioita ei voida pitää reiluina ja tasavertaisina.
Tällä hetkellä puhutaan paljon sääntöperustaisen maailmanjärjestyksen murenemisesta ja siirtymisestä moninapaiseen maailmanjärjestykseen. Kylmän sodan päättymisen jälkeiset vuosikymmenet ovat olleet Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin poliittista, sotilaallista, taloudellista ja kulttuurista valtakautta, mutta nyt näiden maiden merkitys maailmanpolitiikassa on vähenemässä. Samalla myös niiden asema eräänlaisina globaaleina moraalisina johtajina on kyseenalaistettu. Tämä on aiheuttanut huolestuneisuutta lännessä. Länsimaissa on edelleen vaikeaa ymmärtää, etteivät kaikki maailman ihmiset jaa kertomusta niiden synnyttämästä vapaudesta, edistyksestä, ja “länsimaisista arvoista”, vaan näkevät niiden taakse kätkeytyvän sorron.
Maailmanpankin (WB), Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja Maailman kauppajärjestö (WTO) kaltaiset kansainväliset talousinstituutiot ovat toimineet suurvalloille ja globaalille pohjoiselle edullisen maailmantalouden ylläpitäjinä. IMF:n lainaohjelmat ja Maailmanpankin edistämä markkinaliberalismi ovat syösseet uusliberalismin kurimukseen suuren joukon niin sanottuja kehittyneitä maita Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa, estäen niitä aidosti kehittämästä yhteiskuntaansa. Vapaakaupan edistäminen on toteutettu epätasa-arvoisesti ympäristöstä ja paikallisesta tuotannosta välittämättä. Tällöin maailmankauppa palvelee ensisijaisesti rikkaiden maiden ja suurvaltojen tarpeita. Se on myös johtanut tilanteeseen, jossa valtiot kilpailevat ylikansallisen pääoman sijoituksista minimoimalla sääntelyä ja rajoittamalla työläisten oikeuksia.
Yhdysvaltojen ja Länsi-Euroopan yritykset levittää liberaalia demokratiaa pahimmillaan hyökkäyssodan keinoin ovat olleet huonosti verhottuja yrityksiä ylläpitää näiden maiden taloudellisia etuja ja vahvistaa uusliberaalia kapitalismi. Välinpitämättömyys ja ylenkatse kansanvaltaa kohtaan on johtanut katastrofaalisiin lopputuloksiin esimerkiksi Afganistanissa ja Irakissa. Tämä on kääntynyt itseään vastaan antaessaan Kiinan ja Venäjän kaltaisille autoritaarisesti johdetuille kapitalistisille valtioille lisäpontta edistää omaa etuaan esimerkiksi Afrikassa. Länsimaiden on siksi tunnustettava, ettei länsimaiseksi mielletty liberaali demokratia ja sen ylläpitämä kapitalistinen maailmantalous ole ratkaisuja inhimillisen vapauden ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Lännen pelko monininapaisesta maailmastajärjestyksestä ja esimerkiksi Kiinan vaikutusvallan kasvusta globaalissa politiikassa onkin seurausta lähinnä siitä pelosta, että myös muut maat ovat nyt kykeneväisiä harjoittamaan samanlaista kolonialistista politiikka kuin länsi itse on tehnyt.
Lännen idea jakaa maailman eräänlaisen moraalisen maantieteen kautta kahtia “hyviin” (länsi tai pohjoinen) ja “pahoihin” (ei-länsi, itä tai etelä)). Ensimmäinen edustaa esimerkiksi vapautta, sivistystä, edistystä ja demokratiaa, jälkimmäinen itsevaltaisuutta, takapajuisuutta ja ihmisoikeuksien polkemista. Täysin samanlaiseen ajatteluun perustuvat myös Vladimir Putinin Venäjän ja Xi Jinpingin Kiinan virallinen ideologia. Putinille rappeutunut länsi edustaa vastakohtaa “venäläiselle maailmalle” (russkiy mir), Xin kiinnekohta taasen on oletettu kiinalainen kulttuuripiiri. Maailmankuva ja ajattelutapa on sama, vain käsitteet ovat vaihtaneet paikkaa. Tämän ajattelutavan ongelma on myös siinä, että se esittää “idän” ja “lännen” muuttumattomina, ikään kuin ne eivät olisi muuttuvaisia ja historiallisen kehityksen tulos. Suomessa perussuomalaisten kaltaiset äärioikeistolaiset väittävät suojelevansa läntisiä arvoja Venäjää vastaan, mutta todellisuudessa ne ajavat täsmälleen samanlaista itsevaltaista, nationalistista, militarisoitua ja konservatiivista yhteiskuntaa kuin mitä Putinin Venäjä on.
Kolonialismista vapautuminen tarkoittaa visiota maailmasta jossa menneisyydessä luodut sortavat rakenteet on purettu inhimillisen vapauden ja tasa-arvon tieltä. Universaalit ihmisoikeudet, tasa-arvo, vapaus ja demokratia eivät ole keksitty Euroopassa, eikä niissä ole mitään erityisen “länsimaista”. Sen sijaan ne ovat läpi historian kaikkialla maailmassa jaettuja arvoja, joita itsevaltaisuus, luokkasorto ja erilaiset ihmisryhmien välille luodut keinotekoiset rajat ovat pyrkineet tukahduttamaan. Länsi on yksi näistä rajoista. Meidän on herättävä ymmärtämään, ettemme ole osa “arvoyhteisöä”, vaan globaaleja valtabolkkeja, joiden kantavat ajatukset ja tarkoitusperät meidän on pystyttävä myös kyseenalaistamaan.