Hyppää sisältöön

Ulko- turvallisuuspoliittinen blogisarja: Idealismia ja toiveikkuutta väkivallan ja raja-aitojen tilalle

Jyry Virtanen

DCA-sopimus, parlamentaarinen asevelvollisuuskomitea, Suomen NATO-jäsenyys. Rauhan puolustajalle viime ajat ovat olleet vaikeita. Olen itsekin kärsinyt. Vasemmistonuorten liittokokouksessa luin syksyllä terveiseni Aseistakieltäytyjäliiton puolesta. Siinä harmittelin kielteistä kehitystä mutta peräänkuulutin myös toiveikkuutta. Sitä jokaisessa vasemmistolaisessa elävää idealismia, joka pitää meidät liikkeessä ja auttaa uskomaan tulevaan. Haluankin avata teille hieman ajatteluani – ehkä se tuo toiveikkuutta tämän kaiken synkkyyden keskellä.

Moni saattaa kysyä, miten tässä ajassa on edes mahdollista pysyä toiveikkaana? Tähän vastaan: koska se on välttämätöntä. On välttämätöntä vastustaa alati jatkuvaa militarisoitumista. On välttämätöntä ottaa aktiivista roolia rauhantyön ja diplomatian puolestapuhujana. On välttämätöntä vastustaa nationalismin, ja idän ja lännen railojen syventymistä. Kaikki tämä on välttämätöntä, elimme NATO-Suomessa tai emme.

Olen kyllästynyt tämänhetkiseen poliittiseen ilmapiiriin, jossa poliittinen oikeisto ja hallituspuolueet esittävät asiat yksioikoisen vaihtoehdottomina ja mustavalkoisina. Tämä korostuu erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, jossa Venäjän pelko ja sisäinen suomettumisemme tuntuvat ulottuvan jokaiseen aiheeseen aina itärajan ”pakolaiskriisistä” viiteentoista yhdysvaltalaiseen tukikohtaan, joille Häkkänen DCA-sopimuksella juuri antoi siunauksensa. Turhauttaa, ja se on täysin oikeutettua.

Tässä voisin vitsailla, että turhautuminen on minulle tuttua. Poliittinen urani alkoi nimittäin Vihreistä nuorista 15-vuotiaana, jossa rauhan teemat olivat ikävä kyllä jo tällöin marginaalissa. Vaikutin Tampereella ja myös Jyväskylässä nuorisopolitiikassa, yhdessä vaiheessa jopa johdin paikallisen nuorisojärjestömme hallitusta. Miksikö sitten loikkasin? Suurin syy tähän oli nimenomaisesti suoraselkäinen pasifistinen vakaumuksemme, jonka koen vasemmistolaisessa liikkeessä olevan vahva. NATO-jäsenyysprosessin aikana Vasemmistoliitto oli muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ainoa, joka piti rauhan teemaa esillä ja eduskunnan äänestyksessä meidän kansanedustajamme olivat ainoita, jotka uskalsivat olla eri mieltä puolueensa puheenjohtajiston kanssa. Olin ylpeä, en Vihreistä, vaan meistä, sillä ilman vasemmistolaista liikettä itselläni ei olisi enää ryhmää mihin liittyä.

Siinä missä Vihreät ovat siirtyneet vuosien varrella yhä enemmän oikealle, meidän vasemmistolaisten tulee jatkossakin luottaa arvoperustaisuuteemme, ja ennen kaikkea pasifistiseen ja antimilitaristiseen politiikkaamme, jossa Suomen paikka on jatkossakin ensisijaisesti neuvottelupöydissä, ei kiväärinvarressa. Kansallisen turvallisuutemme tulee perustua ensisijaisesti vahvan sosiaalipolitiikkamme ja yhteiskuntarauhamme ylläpitoon, ei väkivallan pelkoon tai raja-aitoihin. Kansalaisten hyvinvointi ennaltaehkäisee väkivaltaa ja mahdollisuuksia ulkovaltojen mahdollisille vaikutusyrityksille. Tämän luulisi olevan sanomattakin selvää, mutta siltä se ei hallituksen nykypolitiikkaa seuratessa ikävä kyllä vaikuta. On meidän vastuullamme pitää ääntä opposition suoraselkäisimpänä toimijana ja vastustaa hallituksen kurjistamispolitiikkaa myös nuorisopolitiikan kautta.

Vuoden päivät vaikutettuani Vasemmistonuorissa voin ilokseni todeta, että liike on minulle oikea – täällä asiat hoituvat, eikä selkäranka jousta. Pitäkäämme tästä kiinni, olkaamme tarmokkaita ja luottakaamme arvopohjaiseen politiikkaamme. Kohti ikuista voittoa!